Siirry sisältöön
Kun silmät katsoo ohi

Ei niin hyvä päivä tänään

28.11.2017

Rian äidiltä tulee hätäinen tekstiviesti kesken terapian: “Onhan Ria ihan ookoo?” Ihmettelen viestiä, sillä tavallisesti tekstailemme vain aikatauluista, käytännönjärjestelyistä, kuten muun muassa siitä, voinko ajaa Rian kotiin terapian jälkeen tai siitä, mihinhän Ria jätti silmälasinsa tällä kertaa?

Muutaman tekstiviestin jälkeen paljastuu, että Ria oli käynyt hammaslääkärissä eikä ollut ihan oma itsensä sen jälkeen. Äiti oli joutunut jättämään itkuisen ja vastahakoisen Rian päiväkotiin hammaslääkärissä käynnin jälkeen.”Rialla oli todella paha mieli. Yleensä hän jää päiväkotiin hyvin mielellään.”

Ihmettelinkin, miksi Riaa oli niin vaikea saada tekemään päivän harjoituksia, ja miksi hänen oli lähes mahdoton keskittyä. Hän kieppui muovisen keinuhevosen selässä muutaman sekunnin, etsi kirjahyllystä tuttua kirjaa, pomppasi nojatuoliin istumaan. Ja sama kuvio uudestaan. En saanut häntä rauhoittumaan, vaikka kokeilin tuttuja keinoja: “Hei Ria! Luetaanko Utelias George-kirjaa? Otatko sen hyllystä ja annat minulle?”

Yht äkkiä hänen pitikin päästä vessaan. Silloin ajattelen huojentuneena, että saamme ainakin tämän “harjoituksen” käytyä läpi tänään. Hänen pärjäämisensä vessassa, käsienpesurituaali mukaanlukien kuuluu paksun harjoituspäiväkirjakansion “ylläpidettävät tavat”-osioon. Ria siis hallitsee jo nämä taidot, mutta niiden ylläpitämiseksi niitä pitää vielä seurata.

Terapia istuntoon tulee siis tämäkin sivupolku. Ria osaa itse mennä naistenvessan ovelle, avata sen raskaahkon oven. Hän osaa pyytää apua, jos ei saa vedettyä ovea auki. Sisällä hän laittaa valot tottuneesti päälle.

Mitä Ria tekee vessassa? Miten omatoimisesti hän pärjää?

Minun pitää tarkkailla häntä koko ajan, panna merkille, että hän tekee asiat oikeassa järjestyksessä: nostaa vessan istuimen ylös, avaa housujensa napin ja vetoketjun, vetää housut alas, istuu pytylle, ottaa vessapaperia, pyyhkii, vetää vessan ja nostaa taas housut ylös.

Jos joku vaihe jää väliin, siitä pitää huomauttaa hänelle tai jos hän ei saa nappia kiinni, häntä pitää kehottaa verbaalisesti pyytämään apua: “Tarvitsen apua.”

Vihdoinkin Ria löytää mielenkiintoisen kirjan ja hän rauhoittuu. Kirja kertoo kukkeista perhosista. “Nämä ovat niin kauniita”, hän sanoo monta kertaa kirjaa selatessaan.

Pääsemme vielä tekemään muutaman harjoituksenkin. Utelias George-kirja löytyy hyllystä. Ria kaivautuu kainalooni ja kuuntelee hievahtamatta, kun alan lukea tarinaa.

Tarinan aikana minulla on mahdollisuus tehdä väittämä-harjoitus Rian kanssa. Väittämä toistuu kymmenen kertaa.

“Näen apinan”, minä sanon.

En osoita kirjan sivulla olevaa apinaa. Väitän vain näin olevan.

“Näen polkupyörän”, Ria sanoo.

Tarinan aikana teen kymmenen väittämää kirjasta, lähinnä, mitä näen sivulla, ja Rian pitää sanoa oma väittämänsä. Näin opetan Rialle keskustelunavauksen ensiaskelia. Kuten tiedetään, autistiset lapset eivät osaa avata keskustelua muiden kanssa ja tai reagoida, jos joku tulee vierelle ja koettaa alkaa jutustelun tai tutustumisen, vaikka leikin merkeissä. Olen nähnyt näitä tilanteita monta kertaa päiväkodissa – muut lapset koettavat saada Rian spontaanisti mukaan heidän juttuihinsa tai leikkeihinsä, mutta Ria ei osaa tulla mukaan ja jää aina leikkien ulkopuolelle.

Terapia koettaa antaa hänelle välineitä tällaisiin tilanteisiin.

Joten jatkamme harjoitusta, kunnes kirja on luettu loppuun. Ria on jo paremmalla tuulella ja pomppii lattialla.

“Äitini nimi on Maija”, heitän kesken pomppimisen.

“Äitini nimi on Hema”, Ria nappaa tilanteen haltuunsa.

Jos Ria jatkaa harjoitetta oikein kymmenen kertaa, hän saa sataprosenttia harjoituksesta. Jos hän onnistuu sataprosenttisesti viisi istuntoa peränjälkeen, siirrymme johonkin uuteen ja tuntemattomaan harjoitukseen seuraavalla kerralla.

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »