Osa 1/2: Rattaissa on stressittömämpää matkustaa kasvot työntäjään päin

”Milloin käänsitte lapsenne kasvot menosuuntaan?” on usein esitetty kysymys. Kysymys on tietysti rattaiden istuinosan kääntämisestä, mutta tämän voi ymmärtää väärin niin monella tavalla. Esimerkiksi Vauva-lehden legendaarisella Aihe vapaa -palstalla tästä muodostui yksi sarkastisimmista ketjuista ja vastauksiksi esitettiin muun muassa: ”Itse en olisi pystynyt 4 vuotta elämään takanaamaisten lasten kanssa puuttumatta asiaan” sekä ”Kun olin 27 v ja toisen kun olin 29 v”.

Itseäni näissä keskusteluissa häiritsee se, että asia implikoidaan usein siten kuin rattaiden kääntäminen menosuuntaan olisi asia, joka jossain vaiheessa kuuluu tehdä. ”Täytyyhän lapsen nähdä maailmaa”, perustellaan ja samalla unohdetaan, että kyllä niitä maisemia näkee toisessakin asennossa. Vaikka lapsen kasvot ovat työntäjään päin, ei se työntäjä koko näkökenttää täytä. Myös monet ratasvalmistajat suosivat lapsen asettamista kasvot menosuuntaan päin. Markkinoilla on monia ratasmalleja, jotka muuten olisivat ihan käypiä, mutta niistä puuttuu mahdollisuus kääntää istuinosa siten, että lapsen kasvot olisivat työntäjään päin.

Itse suosin rattaiden työntämistä kasvot vastakkain. Näin lapsen kanssa on helpompi jutella. Varsinkin puhumaan opetteleva lapsi osoittelee mielellään kaikkea näkemäänsä, raportoi niistä ja kyselee nimityksiä eri asioille, joten tuntuisi oudolta heikentää mahdollisuutta tähän kommunikaatioon. Monet hauskat jutut olisivat liikenteen hälyssä jääneet kuulematta, jos meillä ei olisi ollut näköyhteyttä toisiimme. Esimerkiksi se, kun esikoisella oli tapana rattaissa ollessaan huutaa kaikille näkemilleen koirille: ”Kato äiti, kissa! Hau hau!”.

Kasvojen ollessa vastakkain pystyy myös paremmin näkemään, jos lapsi päättää luopua ylimääräisistä asusteistaan, kuten piposta tai hanskoista, viskaamalla ne yli laidan tai jos hän nukahtaa ja tarvitsee asennon korjaamista.

Lapsen asettamista rattaisiin kasvot työntäjään päin tukee myös tutkimustieto. Tohtori Suzanne Zeedyk Dundeen yliopiston psykologian laitokselta Skotlannista tutki yhteistyössä Kansallinen lukutaito -säätiön kanssa lapsen istumasuunnan vaikutusta vanhemman ja lapsen väliseen vuorovaikutukseen sekä lapsen stressitasoon. Rattaiden merkitys ei ole mitätön, koska brittiläisten tutkimusten mukaan lapset viettävät niissä jopa 2 tuntia päivässä. Ikä, jolloin rattaita käytetään, on juuri se ikä, jolloin ihmisen aivot kehittyvät kaikkein eniten koko elämänkaaren aikana.

Zeedyk johti laajaa kansainvälistä huomiota saavuttanutta projektia, joka koostui kahdesta tutkimuksesta. Käsittelen tässä postauksessa ensimmäistä eli havainnointitutkimusta, jossa yli viidessäkymmenessä havainnointipisteessä eri puolilla Iso-Britanniassa tarkkailtiin vanhemman ja lapsen välistä vuorovaikutusta lapsen ollessa rattaissa. Tutkimus käsitti 2722 lapsi-vanhempi paria.

Sillä, miten päin lapsi rattaissa istui, oli selkeä yhteys lapsen ja vanhemman väliseen vuorovaikutukseen. Jos lapsi oli kasvot vanhempaan päin, sekä vanhempi että lapsi puhuivat toisilleen enemmän. Lapsi puhui kolmasosan enemmän ja vanhempi jopa puolet enemmän kuin vertailuryhmä.

Lapset, jotka matkustivat kasvot vanhempaan päin nukkuivat myös puolet useammin kuin kasvot menosuuntaan päin matkustavat. Tämän uskotaan johtuvan alemmasta stressitasosta. Lapsi nukahtaa helpommin jos hänellä on rentoutunut ja turvallinen olo.

Tutkimuksen mukaan lapsen istuminen rattaissa kasvot menosuuntaan päin myös heikentää vanhemman kykyä vastata oikea-aikaisesti lapsen huomiontarpeeseen. Vain pieni osa kasvot menosuuntaan istuvista lapsista tavoitteli vanhemman huomiota ja heistäkin suurin osa epäonnistui siinä. Keinoja huomion hakemiseen oli itkeminen tai vanhempaan päin kääntyminen. Näistä itkeminen oli tehokkaampi muoto, koska 40-50 % itkevistä lapsista sai vanhemman huomion. Vanhempaan päin kääntyilevistä lapsista vain 9-33 % sai käännettyä vanhemman huomion itseensä. Vaihteluvälit prosenteissa johtuvat siitä, että havainnointeja tehdessä on lapset jaoteltu kolmeen eri ikäryhmään. Mitä pienempi lapsi oli, sitä pienempi todennäköisyys hänellä oli saada vanhemman huomio itseensä kääntymällä vanhempaa päin. Erityisesti ilman huomiota jääville lapsille rattailla kulkeminen kasvot menosuuntaan päin voi olla stressaava kokemus.

Projektin toista tutkimusta käsittelen seuraavassa postauksessa ja samalla sivuan myös projektin kohtaamaa kritiikkiä. Vaikka kannatan lapsen asettamista rattaisiin kasvot työntäjään päin, ymmärrän toki myös sen, että niin kuin monet muutkaan lapsiin liittyvät asiat, ei tämäkään mene aina niin kuin vanhemmat toivoisivat. Lapsi saattaa jatkuvasti niska mutkalla kurkkia menosuuntaan tai äänekkäästi vastustaa kasvot työntäjää päin olemista. Liikkeelle pääsy lapsen kanssa ei aina käy kovin helposti ja siihen ei kukaan lisähaastetta toivo. Tilanne voi ajautua siihen, että on täysin yhdentekevää, mihin suuntaan naama osoittaa, kunhan lapsi on turvallisesti kyydissä ja liikkeelle päästään.

Itsekin jouduin tässä asiassa antamaan periksi esikoisen viimeisten rataskuukausien aikana. Iän ja kekseliäisyyden kasvettua lapsi löysi hauskan keinon ärsyttää vanhempiaan hankaamalla jalkojaan rattaiden pyöriviin pyöriin. En muuten vieläkään ymmärrä, miten tätä voi tehdä jopa kesähelteellä paljain varpain ilman, että se tuntuu lapsesta mitenkään ikävältä tai silkinpehmeään ihoon jää pienintäkään jälkeä. Hän vain nauroi ja lopulta luovutin ja käänsin istuinosan siten, että jalat eivät enää pyöriin ylettäneet. Nyt toivon, että nuorempi ei tätä samaa ainakaan ihan heti keksi ja voimme jatkaa kulkemista kasvot vastakkain mahdollisimman pitkään.

Edit. 23.4.2018: Postauksen jatko-osa on luettavissa tästä.