Siirry sisältöön
Kun silmät katsoo ohi

Superstar!

17.11.2017

Ajan aamulla ruuhkaisella 101:n valtatiellä kohti työpaikkaani. On aikainen aamu mutta aurinko kurkkii jo vuorten takaa valtatien varrella. Ajan samaa reittiä neljä kertaa viikossa, aina silloin, kun menen tapaamaan Riaa, viisivuotiasta autistista tyttöä. Minun tehtävänäni on auttaa ja opastaa Riaa kaksi tuntia kerrallaan melko yksinkertaisin harjoituksin, jotta hän voisi olla niin kuin muutkin lapset. Näin kai sen voi yleistäen sanoa. Häntä ei  ehkä koskaan voi kokonaan parantaa autismista, mutta näiden harjoitusten avulla häneen ujutetaan kuin vaivihkaa käyttäytymistapoja ja arkipäivän taitoja, jotta hän voi erilaisissa sosiaalissa tilanteissa käyttyä ja olla suunnilleen niin kuin muutkin lapset.

Näiden harjoitusten salaisuus on toisto.

Ja kehuminen sen jälkeen, kun harjoitus on tehty.

Kehua pitää aina, sen olen Amerikassa asuessani oppinut, ihan kantapään kautta. Suomalainenhan ei turhasta kehu, mutta täällä pannaan kaikki panokset likoon kun on kyse lapsista ja heidän kehityksestään, ja varsinkin, kun on kyse erityislapsista, mitä se sitten tarkoittaakin. Amerikkalaiset ovat aivan pitelemättömiä tässä: Rian harjoittelukansiossa on erillinen yli sadan sanan lista siitä, miten voin ja miten minun “pitää” rohkaista ja kehua häntä kunkin harjoituksen jälkeen.

“Menipä hyvin.” “Onnistuit loistavasti.”

Tai amerikkalaisittain: “Superstar!” “Dynamite!” “Great job!”

Ria opettelee kirjoittamaan oman nimensä oikein ja pysymään rivillä.

Teen Rian kanssa töitä hänen kotonaan ja päiväkodissa. Yleensä tapaamme päiväkodissa iltapäivällä, kun hänellä on jo pitkä päivä takanaan. Ria käy ihan tavallista päiväkotia nk. normaalien lasten kanssa. Ria on luokan ainoa erityislapsi, mutta hän puuhailee päivän aikana ihan samoja askareita kuin muutkin. Lapsia on kaikkiaan 15, riippuen päivästä. Astuessani sisään Rian luokkahuoneeseen, lapset huutavat: “Ria, sinun äitisi tuli!”

Olen monta kertaa kertonut heille, etten ole Rian äiti, vaan hänen terapeuttinsa. Lapset ovat ehkä liian nuoria ymmärtämään, mitä terapeutti tekee. Ria nousee matolta ja tulee luokseni, otamme luokasta muutaman nuken kainaloon ja menemme erilliseen luokkahuoneeseen, jotta voimme rauhassa keskittyä päivän tehtäviin.

Ria haluaa aina pitää minua kädestä kiinni.

Otan käden pois hänen kädestään, vaikka se tuntuisikin mukavalta. Ria kääntyy, ja haluaa ottaa kädestä kiinni. Kehotan häntä kävelemään yksin. Ja kun hän tekee sen, palkitsen hänet sanomalla: “Great job, Ria!” Riaa pitää muistuttaa, että hän osaa ja voi kävellä toiseen huoneeseen pitämättä aikuisen kädestä kiinni.

Terapiasession aikana teemme erilaisia harjoituksia. Mutta monen harjoituksen kaava on juuri tuo yllä kuvaamani kuvio. On tiettyjä sosiaalisia taitoja ja käyttäytymistapoja, jotka hänelle pitää opettaa erikseen ja toistamalla, sillä hän ei ole kehittynyt samalla tavalla kuin hänen päiväkotitoverinsa.

Perjantaina tapaan jälleen Rian. Kerron päivästämme seuraavassa blogikirjoituksessa.

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »