Siirry sisältöön
Adoäidin elämää

Ystävä kylässä äitiakku latautuu

18.08.2017

 

Neljä vuorokautta. Niin pitkään sain pitää hyvää ystävää kylässä! Se oli luksusta, ihanaa, poikkeusta kaikesta tavallisesta. Kerrankin toinen aikuinen ottamassa vastuuta lapsen tarpeista, seuran puutteesta, syömisistä, ruutuajasta, sekaisista tavarakasoista ihan kaikesta.

Ensimmäinen yhteinen ilta oli lauantai, jolloin ikimuistoinen myrsky yllätti meidät uimasta meressä. Juoksimme niin kovaa kuin ikinä pääsimme autolle, niskaan satoi vettä ja oksanpätkiä. Pääsimme lähes kotiin asti ennen kuin kadulle kaatunut puu katkaisi matkamme ja se toinen aikuinen vei lapsen kuivana kotiin, kun minä huolehdin auton muualle parkkiin.

Sunnuntaina sain lähteä vain aikuisille tarkoitettuun tapahtumaan, kun se toinen aikuinen piti seuraa lapselle, koko päivän. En edes muista, milloin sellaista on tapahtunut. Palasin kuin toisena ihmisenä, voimaantuneena, iloisella mielellä, ideoita täynnä.

Maanantaina illansuussa se toinen aikuinen vei lapsen Linnanmäelle, koska on sitä tyyppiä, että pää kestää mitä vaan vatkausta ja pyöritystä toisin kuin minulla. Lapsen ilo oli valtava ja meillä oli todella hauskaa. Heittäydyimme huvipuiston keinotodellisuuteen ja imimme itseemme sen lumottua satumaailmaa.

Tiistaina teimme kaksin pitkän kävelylenkin metsässä ja puhuimme kaikesta: menneistä, nykyisistä, tulevista. Kipupisteistä ja onnesta, peloista ja luottamuksesta, pettymyksistä ja suunnitelmista, tulevaisuudenuskosta. Se toinen aikuinen jakoi luonnon ihmettelyn, toimi peilinä monille tunteille, kertoi omista ratkaisuistaan ja matkoista niiden ääreen, kuunteli minun tarinaani.

Keskiviikkona se toinen aikuinen suuttui, riitelimme kunnolla, itkimme ja puhuimme, puhuimme sielujemme kivuista ja arvista, haavoista, jotka meihin on lyöty, väsymyksestä, elämän ankaruudesta ja kovuudesta, ja siitä, kuinka kallisarvoista on omistaa ystävä, joka ei pelästy silloin, kun toinen ei kestä jotain tai ylireagoi, ei kuitenkaan jätä ja kävele ulos tiehensä, palaamatta, vaan haluaa vain olla totta ja läsnä, niin kivussa kuin onnen hetkinäkin, päästää ulos oman tuskansa ja tukea toista, kun on toisen vuoro tuntea itsensä heikoksi.

Oma mies on palaamassa kotiin ehkä ensi viikolla muualta Suomesta. Hän on puskenut liikaa töitä, liian kauan, ja jatkaa samaa täällä. Hän ei nyt voi olla sellainen toinen aikuinen lapsen elämässä kuin niin kovasti haluaisi olla. Ehkä sekin aika vielä tulee, mutta ei vielä. Hän ei voi kantaa lapsen asioita eikä huolta perheen asioista. Minä kannan. Ja kannan myös huolta hänen jaksamisestaan. Ehkä minä jaksan nyt, kun sain voimaantua ensin kesän maalla ja nyt ystävän seurassa. Ehkä lapsikin kestää paremmin isän poissaolon, kun hänellä oli muutaman tärkeän päivän tukenaan se toinen aikuinen, lapsellekin rakas ja läheinen.

Yksi vastaus artikkeliin “Ystävä kylässä äitiakku latautuu”

  1. Rake sanoo:

    Kuullostaa rankalta, voimia arjen rutistukseen! Toivottavasti tulee jatkossakin ilon ja onnen hetkiä ja myös jotain juhlaa kaiken tuon sekaan.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »