Siirry sisältöön
Adoäidin elämää

Yhteys avautuu

24.04.2017

 

Lauantai-ilta. Istumme puolison kanssa vastakkain keittiön pöydän ääressä. Lopettelemme ateriaa. Lapsi kaverinsa kanssa on jo rientänyt leikkimään olohuoneeseen tai ehkä yläkertaan, en muista.

Pöydässä on puhuttu tyttöjen ansiosta kaikenlaista. Hauskaakin, äänekkäitäkin on oltu ja hymyiltykin. Olen huomannut mieheni hetkeksi innostuvan keskustelusta tyttöjen kanssa. Minä olen seuraillut jutustelua vaiteliaampana, kommentoinut jotakin.

Mutta nyt istumme kahdestaan.

Otan kulauksen viiniä. Tuijottelen lautastani ja näykin puikoilla hitaasti loppua ruokaa en muista mitä se oli, jotain oikein hyvää. Maistan taas vähän viiniä. Lasken lasin hitaasti pöydälle, viivytellen.

Mitähän seuraavaksi?, mietin.

Silloin se yhtäkkiä alkaa tapahtua.

Mies alkaa hiljaa puhua. Ihan hiljaa ja hitaasti. Nostan katseeni varovasti. Hän jatkaa, varovasti. Viime talvesta. Tuskasta. Väsymyksestä. Yksinäisyydestä. Taakasta. Ylirasituksesta. Hän miltei kuiskaa asiat, jotka ovat tuhansien tonnien painoisia. Ihan hiljaa, varovasti. Lasken katseeni nöyränä.

 

Hengittelen hiljaa, varoen rikkomasta haurasta ja hiljaista yhteyttä välillämme. Olen ällikällä lyöty ja pyörällä päästäni siitä, mitä on tapahtumassa. Katseemme kohtaavat, nyökyttelen varovasti. Ensin minuun valuu sanoinkuvaamatonta helpotusta, sen jälkeen alkaa syöksyä kuumana virtana rajua myötätuntoa, sääliä, rakkautta, niin rusentavaa rakkautta. Ja taas helpotusta ja ihmetystä siitä, mitä on tapahtumassa.

Mies jatkaa. Kyyneleet juoksevat poskiani pitkin. Puristamme toistemme käsiä. Rakastamme. Rakastamme!

En muista, kuinka kauan puhumme. Enemmän puhuu mies, tällä kertaa. Ja sitten lopulta, kun paljon, tarpeeksi, ehkä kaikki, on sanottu, meillä taas on keskinäinen yhteys. Se oli poissa ja nyt se taas on. Kaikki on muuttunut. Yhtäkkiä olen saanut tai me olemme saaneet suunnattoman lahjan. Kiitollisuudellani ei ole määrää.

Yöllä, tai aamulla, en muista milloin, kysyn hiljaa, onko hän lukenut viimeisen postaukseni tähän blogiin. Mies vastaa kieltävästi ja se tuntuu helpottavalta. Kaikki tapahtui siis itsestään. Mies itse oikeasti halusi puhua. Vaikka eipä silti: ei hän painostaen tai velvollisuudesta olisikaan puhunut, mutta silti. Hyvä tietää, että hän todella teki sen omasta aloitteestaan.

Asioilla on tapana järjestyä. Kun on oikea aika. Kaikella on aikansa maan päällä. Hymyilen, on helpottunut, kiitollinen, kevyt olo. Suunnattoman kevyt olo.

 

Seuraavana päivänä lupaudun lähtemään yön yli reissulle Tallinnaan. Miehelle on tärkeää päästä pois Suomesta edes yhdeksi yöksi. Muualle ei nyt enää ehditä. Minua hymyilyttää. Ei tullut Berliiniä, Teneriffaa eikä mitään muutakaan tuli Tallinna, jota en nyt erityisemmin olisi kaivannut. Mutta ei se mitään. Ihan sama, missä ollaan, kunhan asiat ovat hyvin ja yhteys välillämme avoinna.

Ja vaikka asiatkaan eivät olisi niin kovin hyvin, niitä voi kestää, kun meillä vain on keskinäinen yhteys. Se on tärkeintä. Ilman sitä ei ole suhdetta, ei rakkautta, ei mitään.

6 vastausta artikkeliin “Yhteys avautuu”

  1. kaunista sanoo:

    <3<3

    1. Tuula sanoo:

      Kiitos paljon!

  2. Kiitos, upeaa olla mukana matkalla sanoo:

    Kyynelsilmin luettu.

    1. Tuula sanoo:

      Voi, ihana palaute! <3 Tuula

  3. Ystävä sanoo:

    Hei, tiedän tuon miltä tuntuu, kun saa aidon yhteyden omaan puolisoon. Kun ymmärtää miksi toinen on esim. käyttäytynyt tietyllä tavalla tai sanonut jotain ei niin kovin rakentavaa.
    Siitä tulee todella hyvä olo ja silloin tuntee rakastavansa.

  4. Eeva Leinonen sanoo:

    Koskettavaa luettavaa! Osaat kertoa niin että tiivis tunnelma välittyy. Iloitsen kanssasi!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »