Siirry sisältöön
Adoäidin elämää

Viimeisellä veneretkellä

03.08.2017

dav

Kesäloma lähestyy loppuaan. Kuumat päivät, ukonilmat, sateet, ne kaikki tulevat peräperää. Ihan kuin ne sanoisivat: tässä nyt saatte kaikkia säitä, jotta voitte hyvillä mielin mennä taas kaupunkiin ja muistella kesää.

Tulee miehen viimeinen viikonloppu maalla. Niin haikeaa.

Lähdemme järvelle polttopuinemme ja makkaroinemme. Lapsuudenkaverini on läheisellä mökillään, rannassa. Heilutamme toisillemme kädet laajassa kaaressa: Täällä kaikki hyvin, voikaa tekin hyvin, tavataan taas.

 

Rantaudumme saareen, joka on niin erämaisen vaikeakulkuinen, että rupean nimittämään sitä mielessäni Peikkosaareksi. Rantakalliolla on upea nuotiopaikka, mutta sen jälkeen maasto on täynnä kivenjärkäleitä, kaatuneita puunrunkoja, risukkoa, louhikkoa.

Noukin ämpärin pohjalle muutaman mustikan meitä ennen ehtineet ovat jo tyhjentänet saaren marjoista ja jään muista jälkeen. Kiertelen, kaartelen kivikoita, ylös, alas.

Tyttö on isänsä kanssa ja kuulen etäältä heidän puheensa. Tytöllä on ollut ikävä isää ja nyt hän haluaa olla mahdollisimman paljon tämän kanssa. Heidän äänensä vaimenevat pian, kunnes kuulen ne toiselta puolelta valtavia järkäleitä, joiden alla on luola. Olen käynyt siellä enkä halua ahtautua sinne enää.

Yritän kiertää muiden luokse, mutta reitti on niin vaikea ja hidas, että joudun kääntymään ympäri. Juuri, kun pääsen heidän luokseen, he ovat jo lähdössä nuotiopaikalle, heillä on jokin kiinnostava keskustelu meneillään. Tunnen pettymystä, ulkopuolisuuttakin. Jään kuvaamaan kivenjärkäleitä ja annan heidän mennä menojaan. Muutaman kuvan jälkeen muutan mieleni, sillä löydän helpon polun, jota muut olivat luolalle tulleet, nopeutan askelten tahtia ja saan muut melkein kiinni ennen nuotiopaikkaa. Istumme siinä jonkin aikaa. Katselemme järvelle.

Sää on pilvinen, vesi harmaata. Toivoisin, että aurinko paistaisi, viimeisellä retkellämme. Mutta ei se paista. Paluumatkalla uitan kättäni laidan yli järvessä. Se on jotenkin lohdullista, vettä riittää, se ei lopu, vaikka kesä loppuukin. Järvellinen vettä on täällä ensi vuonnakin vastassa.  ja se tuntuu käteen alkukesää paljon lämpimämmältä. Katselen ämpärin pohjalla olevia mustikoita, niitä on naurettavan vähän. Olo on jotenkin niin haikea, surumielinen. Tämä kesä on ohi, ainakin loma. Edessä on ankara talvi, monin tavoin. En haluaisi palata kotiin, mutta en jäädä tännekään. Mitä oikein haluan? En tiedä itsekään, ainakaan nyt vielä. En haluaisi miehen olevan poissa koko syksyä, haluaisin hänet kotiin elämään normaalia elämää. Haluaisin, että olisimme normaali perhe, jolla on normaalit työajat. Mutta me emme ole. Miten äidille käy talven aikana? Ajatus on rajattoman haikea.

Silmissäni näen yhä kallionjärkäleitä, kivilouhikkoa, kaatuneita puunrunkoja, ylittämättömiä kuiluja kivien välissä. Sellaiselta syksy tuntuu nyt. En millään haluaisi sukeltaa sinne, syksyyn, kaikkeen siihen, mitä se vaatii. Mutta tiedän, että teen niin, sukellan ja menen, elän syksyn ja elän keväänkin, elän kaiken sen läpi, mitä syksy ja ensi vuosi tuo. Jos se minusta riippuu.

Illalla istumme miehen kanssa kahdestaan nuotiolla. Tyttö nukkuu jo. On ihan pimeää, emme millään haluaisi lähteä sisälle nukkumaan, vaikka pitäisi. Menemme laiturille nojailemaan toisiimme. On myöhä, melkein pimeää. En haluaisi illan, sanojen, yhteisymmärryksen, kosketusten loppuvan, en haluaisi nukkua ja herätä aamulla seuraavaan päivään, joka on lähempänä eroa. Haluaisin yön ja miehen läsnäolon, äänen ja lämpimien käsien kestävän läpi tulevien päivien, yli syksyn suojanani. Piiloudumme pimeään ja toisiimme, yö suojelee meitä.

 

2 vastausta artikkeliin “Viimeisellä veneretkellä”

  1. Mukanakulkija sanoo:

    Uskomatonta miten syvältä pystyt luottamaan itseäsi ja elämääsi näissä teksteissä. Upeaa ja lohduttavaa luettavaa. Kiitos jälleen.
    .

    1. Tuula sanoo:

      Kiitos sanoistasi. Ilahduttavaa kuulla, että olet saanut lohdutusta. 🙂

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »