Siirry sisältöön
Adoäidin elämää

Vaaralliset puheenaiheet

08.12.2017

 
Viimeisimmässä Lapsen maailma -lehden jutussa Lapsen kuolemasta voi puhua Kati Keskihannu kertoo kirjoittamastaan Kirjeitä kuolemalle -näytelmästä ja kuoleman käsittelyä koskevista ajatuksistaan. Hänen mielestään teatteri tarjoaa uudenlaisen puheeksiottamisen välineen, sillä tärkeintä lapsen kannalta on, että on lupa kysyä ja pohtia itse, mitä kuolema merkitsee. Tämä koskee siis kenen tahansa lapselle tutun ihmisen kuolemaa.

Juttu jätti mieleeni hautumaan teatterin mahdollisuudet kosketella niitä aiheita, joista lapsi ei halua puhua. Toimisiko se meillä, meidän perheessä? Avaisiko se puheen hanat tai ne mielen lukot, jotka estävät käsittelemästä mitään vähänkään haikeaa tai surullista asiaa? Vai seuraisiko siitä se, ettei lasta saa enää ikinä teatteriin?

 
Yritin automatkalla jutella äidistä. ”Se oli aika surullinen juttu se mummun kuolema. Mulla on kova ikävä, onko sulla?””Eemt”, katse tiukasti muualla. ”Missä mummu nyt sun mielestä on?” ”Emt.”

Tähän on totuttu meidän perheessä. Yritetty on monella tapaa omin neuvoin ja muiden avustuksella. On petytty, turhauduttu, oltu huolissaan.

Me niin helposti stereotyyppisesti ajattelemme, että lapsemme juttelevat vaikka mistä ja laukovat suuria viisauksia ja kaikenlaisia hassunpäiväisyyksiä. Lasten jutut, hehheh. Ja hauskojahan ne usein ovatkin, kun niitä lukee tai kuulee vaikkapa bussissa.

On minunkin lapseni kysynyt minulta yhtäkkiä hipihiljaisessa ruuhkabussissa matkalla muskariin kirkkaalla, kuuluvalla äänellään: ”Äiti, onko isi antanut sulle vauvansiemeniä?” Olin täysin yllätetty, huvittunut ja epämääräisesti nolokin, mutta sain onneksi väännettyä suustani: ”Joo, on antanut.” Keskustelua aiheesta ei kuitenkaan syntynyt bussissa, kiirehdin muihin asioihin. Kotona asia oli tytöltä jo unohtunut. Jälkeenpäin, kun asia ei enää ollut yllätys, tietysti harmitti oma kömpelyyteni ja kykenemättömyyteni käsitellä seksiä kaiken kansan kuunnellessa.

Samoin kävi toisenkin keskustelunavauksen suhteen. Olimme jälleen umpitäydessä ruuhkabussissa matkalla muskariin ja väkeä lappasi lisää sisään. Ahtaus oli kova. Silloin lapsi osoitti sormellaan erästä naista ja kysyi: ”Äiti, onko tuon tädin mahassa vauva?” Minä en ollut ollenkaan varma, oliko asia niin vai oliko täti ennemminkin syönyt liikaa, joten kiirehdin taas epämääräisen mutinan jälkeen nolona muihin aiheisiin.

Se niistä lasten jutuista.

 
Harva meistä tulee ajatelleeksi, että täällä Suomessakin joukossamme on lapsia, jotka ovat huutaneet vasta synnyttyään itsensä uuvuksiin kuolemanhädässä, ilman ketään, joka ottaisi syliin. Tai että koululuokissa on myös niitä, joilla ei ole alkuvuosinaan niinä tärkeimpinään ollut turvanaan ketään vakiaikuista, johon kiintyä, jonka kanssa tuntea turvaa ja olla varma siitä, että on hyväksytty. Tai että melko pienikin lapsi voi olla nähnyt jo monen kaverin lähteneen palaamatta enää koskaan takaisin. Se on voinut olla hyvinkin pelottavaa, vaikka toisin on sanottu.

Mutta näitä lapsia on täällä Suomessakin, mm. adoptioperheistä heitä löytyy. Toki on muunkinlaisen historian kokeneita adoptiolapsia, mutta myös näitä. Ja osalla on vuorenvarmuus siitä, että hankalista asioista ei voi puhua, ei vaikka aikuinen tekisi kaikkensa sen eteen, että se olisi turvallista ja mahdollista. Tunteet ovat vaarallisia, koska ne nostavat esiin häivähdyksiä tuskallisista muistoista.

Onneksi on taide. Värit, kynän liikkeet, muodot, sävelet, rytmit. Ne vievät iloon, onneen ja onnistumiseen, mutta ehkä niistä ajan kuluessa tulee vielä väylä myös niihin tunteisiin, jotka ovat nyt liian vaarallisia edes mainittaviksi, otettaviksi esiin, puhuttaviksi. Ehkä teatterikin voi olla se ratkaisu. Muodolla ja välineellä ei ole niin väliä, olkoon mikä tahansa. Pääasia, että tunteidensa kanssa voi päästä rauhaan, turvaan, olla vihdoinkin kokonainen.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »