Siirry sisältöön
Adoäidin elämää

Seitsemäntoista vuotta

24.01.2017

Olin halunnut neljä lasta tai sitten ei yhtään ja mieluummin ne neljä.

Ainakaan yhtä lasta en hankkisi! Olin ollut itse ainoa lapsi, ja se oli suuri surun aihe koko lapsuuteni ajan. Kaipasin ankarasti sisaruksia, leikki- ja kohtalotovereita. Yksinäisyyttäni lievittämään loin liudan mielikuvitussisaruksia.

Ja sitten vihdoinkin, ihan yllättäen se tapahtuu: yhtäkkiä vain huomaan, että tässä se nyt on. Se oikea. Se mies, jonka kanssa lapsia tehdään. Puolen vuoden tuntemisen jälkeen lopetamme ehkäisyn käytön. Lapsia saisi tulla. Emme edes asu vielä virallisesti yhdessä ja kihloihinkin menemme vasta puolen vuoden kuluttua, mutta ei se haittaa me kuulumme yhteen. Olen vähän yli kolmenkympin, ihan sopivan ikäinen. Pian olisin raskaana, alkaisin odottaa sitä ensimmäistä niistä neljästä, joiden on määrä tulla.

Vaan ei tule. Kuluu seitsemäntoista vuotta. Ei huonoja vuosia, mutta äiti minä en ole.  En yhdellekään pienelle tässä maailmassa. Kummilapsia meillä on. Se on antoisaa, mutta ei samaa kuin äitiys. Kukaan ei tuhise poskeani vasten, ei kukaan pieni ja avuton. Kukaan ei tarvitse hoivaani. Kukaan ei ole kiintynyt juuri minuun niin kuin pieni lapsi, kukaan ei tepastele minua kohti, kukaan ei sano: äiti.

Ne ovat pitkiä vuosia. Saamme paljon aikaan ja kiinnostavia asioita tapahtuu. Mutta jotain puuttuu. Sydäntä kaihertaa.

Tasan seitsemäntoista vuoden kuluttua ehkäisyn lopettamisesta olemme Kiinassa. Oppaan johdolla olemme tulleet tärkeään virastoon ja kohta koittaisi elämämme H-hetki. Opas kertoo, että pitää odottaa hetki kahdestaan. Se tuntuu helpotukselta, saamme rentoutua ja tasata pulssia pienen aikaa, ehkä katsoa toisiamme vielä silmiin ja pitää hetken kädestä ennen kuin elämämme tärkein tapahtuu. Viime minuutit kahden.

Seuraamme huojentuneina opasta pitkin pitkää käytävää kohti lepotaukoa. Sitten opas pysähtyy, kääntyy oikealla olevaa oviaukkoa kohti, astuu sisälle. Me myös, hänen perässään. Tajuan hätärästi, että huoneessa onkin ihmisiä. Jotenkin vaistonvaraisesti  rekisteröin heti jotain suoraan edessä, hieman oikealla: kiinalainen mies ja hänen tuolinsa alla vaikuttaa olevan jotain tummaa: musta tukka! samaan aikaan tajuan ja en tajua. Se mustatukkainen on pieni ja se lähtee tulemaan kohti, mies kannustaa.

Valahdan lattialle, olen skarpimpi kuin koskaan, en tajua muusta huoneesta enää mitään. Se pieni mustatukkainen taapertaa tuolin alta suoraan kohti katsoen koko ajan minua silmiin ja on kohta sylissäni. Se katsoo luottavaisesti minua ja yhtäkkiä me olemme yhtä. Siinä lattialla. Mitään muuta ei ole. Mieheni on vieressäni ällikällä lyötynä ja niin olen minäkin, mutta toisaalta olen aivan yhtä tämän taaperon kanssa. Niin valmis jakamaan sylini hänelle. Ei itkua, ei parkua, vain ystävällistä hymyä, luottavaista katsetta. Sanoiko hän: mama? Kuinka mielelläni sen muistaisin, jos niin oli. Syötän hänelle keksejä, suolaisia ja makeita. Tyttö on tyytyväinen. Jossain vaiheessa nousemme istumaan tuolille, tyttö sylissäni. Annamme käteen punavalkoisen Aino-pehmolelun ja keltaisen nokkamukin. Sen kahvasta hän pitää hellittämättä kiinni tulevat päivät alamme kutsua sitä turvamukiksi. Emme koskaan hävitä niitä tavaroita. Ne ovat vieläkin laatikossa, jonka päälle on tekstattu Kiina ja alkuajat.

Laatikko on hyvässä tallessa. Meillä vain väliaikaisesti, kuten lapsikin. Aikanaan, kun hänestä kasvaa aikuinen, se tulee siirtymään hänen ikiomaksi omaisuudekseen. Hänen, joka on meidän ainoa lapsemme.

Ei tullut neljää, ei isoa perhettä. Tuli tämä kallein kaikista.

 

 

 

 

 

 

5 vastausta artikkeliin “Seitsemäntoista vuotta”

  1. Raakel sanoo:

    Miten koskettava kertomus, todellisuus tulee kouriintuntuvaksi.

    1. Tuula sanoo:

      Kiitos paljon kommentista. Mukava kuulla, että adoptiokokemus välittyi ja herätti ajatuksia.

  2. Tuija sanoo:

    Ihanasti kerroit. Tuli kyynelet silmiin kun samalla tavoin olemme kohdanneet omat kaksi lastamme Thaimaassa ❤️

    1. Tuula sanoo:

      Kiitos palautteesta! Se on uskomaton – ja unohtumaton – hetki! Vain toinen adoäiti tai -vanhempi voi täysin ymmärtää! Onnea ja hyvää jatkoa teille lastenne kanssa!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »