Siirry sisältöön
Adoäidin elämää

Omaa aikaa metsäretkellä

21.05.2017

 

Perjantaiaamuna jo ennen kuin nousen ylös sängystä otan puhelimen tapani mukaan esiin ja kurkkaan säätiedotusta. En ole uskoa silmiäni: 24 astetta lämpöä iltapäiväksi luvassa! Tämä on jo sen luokan uutinen, että otan kuvakaappauksen ja lähetän sen lähi-ihmisten whatsapp-ryhmään.

 

Koko päivän odotan illansuuta, jolloin pääsen ulos. Aurinkoa ja lämpöä! Tätä ulkoilumahdollisuutta ei voi jättää käyttämättä. Houkuttelen tyttöäkin mukaan, mutta hänellä on muuta sovittuna. Se sopii minulle. Jo on aikakin saada äidin omaa aikaa. Tämä tulee niin tarpeeseen! Nyt on kerrankin mahdollisuus tehdä, mitä minä haluan, ja nauttia luonnosta ja omasta rauhasta.

 

Pysäköin metsätien varteen. On niin lämmin! Ja niin vihreää! Niin paljon vihreämpää kuin viime viikonloppuna! En malta kävellä tietä pitkin polun alkuun, vaan sukellan metsään suoraan autolta. Kiipeän rinnettä. Joka puolelta pilkistää uutta hentoa vihreää. Valkovuokkoja, avautuvia pihlajan- ja koivunlehtiä, maasta nousevia kielorullia.

 

Tämä on minun lempivuodenaikaani, tästä minä saan voimaa. Koko pitkän, pitkän talven olen odottanut tätä vihreää aikaa ja tätä lämpöä!

 

Kiertelen kaatuneita puita, rämmin niiden yli. Nousen kallioille, laskeudun alas. Tulee kuuma. Pysähtelen kuvaamaan tätä ihanuutta. Nautin valosta ja lämmöstä. Kaiken aikaa ylläni soi puiden humina, niin suojaisa, niin hyväilevä, niin rentouttava.

 

Kahlaan varvikossa, eteneminen on hidasta. Miksi ihmeessä polku ei jo tule vastaan? Silloin kompastun maassa retkottavaan riukuun ja romahdan mahalleni. Jonkin aikaa kipu sääressä tuntuu sietämättömältä ja juuri silloin olen erikoisen tietoinen siitä, että olen ypöyksin liikkeellä.

 

Johtuukohan se jostain geeneissä olevasta itsesuojeluvaistoon liittyvästä ominaisuudesta, joka ajaa meidät ihmiset hakemaan suojaa yhteydestä muihin?

 

Kipu menee ohi. Niin kuin talvi. Ja tuolla on taas kielorullia. Kömmin ähisten ylös ja tarkastan kameran. Ei vaurioita. Huh. Lähden hitaasti liikkeelle ja valitsen reittini vähän tarkemmin, helpompaa kautta. Pian näenkin polun.

 

Polulla tapaan muitakin ihmisiä. Täällä yleensä aina tervehditään, mutta tänään, tällä säällä, jokainen tapaamani ihminen kuljeksii hitaammin kuin yleensä ja vaikuttaa tavallista onnellisemmalta. Ja jokainen tervehdys on aidosti ystävällinen, sellainen, josta tulee kohtaamisen tunne. Lämpö tekee ihmeitä meille suomalaisille.

 

Ja nyt on vasta perjantai-ilta. Seuraavaksi päiväksi on sovittu retki Nuuksioon ja tiedossa on lähes yhtä hyvää säätä. Tämä alkaa olla jo aivan ylellistä. Tulee lisää lämpöä ja valoa, lisää vihreää, lisää huminaa.

Yksi vastaus artikkeliin “Omaa aikaa metsäretkellä”

  1. Rake sanoo:

    Ihana omakohtainen kuvaus kevätseikkailusta. Ihana kevät!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »