Siirry sisältöön
Adoäidin elämää

Mitäs me mökkeilijät?

21.07.2017

 

Juuri äsken makasin laiturilla. Sää oli kirkas ja aurinko paistoi niin kuumasti, että mustat housut polttivat ihoani. Tuuli leyhytteli otsahiuksiani ja puiden lehdet rannassa humisivat, havisivat, kohisivat ja suhisivat. Laineet liplattivat. Kissa tunki viereeni, se halusi silitystä ja kuulla hellän ääneni. Silloin alkoi äkkiä ankara sadekuuro ja juoksimme kissan kanssa kilpaa kuistille.

 

Olen aina viihtynyt mökillä, niin kauan kuin se on ollut olemassa. Kaikkina tytön Suomessa olovuosina olemme viettäneet suurimman osan kesästä täällä. Mökki on meille lepo- ja virkistyspaikka, puuhamaa ja aikuisille toisinaan työleirikin. Se on myös tukikohta, josta käsin teemme eripituisia retkiä kotimaassa. Ennen kaikkea se on luonnonrauhan tyyssija ja latautumispaikka.

Jo ensimmäisinä päivinä, kun saavuimme tänne, tunsin rentoutuvani, nukkuvani paremmin ja olevani kärsivällisempi. Tietysti ajan mittaan tähänkin leipääntyy, jos vaihtelua ei ole. Arkihommat ne ovat täälläkin, ja vieläpä työläämpinä kuin kaupungissa. Mutta toisaalta aikaakin on enemmän ja hommat voi ottaa rennosti. Ja kukapa ei näkisi mieluusti vähän vaivaa hyvien löylyjen ja nautinnollisen aterian tai synttärikakun eteen?

 

Tylsäksi käyvät rutiinit katkeavat pikku reissuihin tai sukulaisten ja ystävien kyläilyihin. Tänä kesänä mieheni tulee vain viikonloppuisin. Se on ikävä juttu. Lapsuuden- ja nuoruudenkaverillani on mökki samalla järvellä hyvin lähellä, mikä on tosi mukavaa ja kätevää. Kesällä vaihdamme koko vuoden kuulumisia.

Tyttö maalaa, askartelee, pelaa sulkapalloa ja pihapelejä, jos saa kaverin, pomppii trampoliinilla ja aivan loputtomasti kalastaa isäni kanssa. Hän syöttää pikkukaloille leivänmurusia saadakseen niiden perässä tulevia isompia kaloja. Näin ainakin teoriassa. Kaloja kyllä tulee, mutta ei sentään kovin suuria. Vene ja virveli, mato-onki, haavi ja katiska niillä pötkii kesällä pitkälle. Päälle vielä pensseli, niin hänellä kaikki on ookoo.

 

Huomaan ikävöiväni äitiä täällä. Äiti piti talon ja keittiön aina siistinä, hän näki aikoinaan myös paljon vaivaa perustaessaan kukkaistutuksia tänne metsän keskelle. Kaihoan aikoja, jolloin maat ja mannut pursusivat kilpaa luonnon- ja puutarhakukkia. Nyt suuri osa tontista on niitettyä, kukkia ei enää juurikaan ole. Näin on tehty punkkivaaran ja hyttysten takia. Elämä on helpompaa, mutta ennen se oli kauniimpaa. Olen kuitenkin siirtynyt järjen puolelle tässä asiassa, vaikka tunteet kaipaavatkin äidin kukkamaita, ja äitiä.  Hän ei tänne enää pääse. Tekisi mieli itkeä, kun tuon lauseen tähän kirjoittaa, vaikka asia on ollut selvä jo pari vuotta. Minä käyn nelisen kertaa viikossa äidin luona palvelutalossa, vien hänen mieliruokaansa ja syötän vaikka kuinka pitkään, pari-kolme tuntiakin, jos on tarpeen, koska hänen on vaikea syödä nopeasti.

Kesä on jo pitkällä. Tuntuu, että koulu alkaa ihan kohta. Ja niinhän se alkaakin. Hyvissä ajoin on palattava kaupunkiin ja alettava valmistautua koulun alkuun. Näin ajattelen joka vuosi, vaikka usein olemme pitkittäneet mökillä oloa lähes viimeiseen asti. Saapa nähdä, kuinka tänä vuonna käy.

2 vastausta artikkeliin “Mitäs me mökkeilijät?”

  1. Raakel sanoo:

    Upeasti pidät huolta ja jaksat hoitaa myös äitiäsi. Varsinkin kun lähelläsi on toisiakin huolenpitoa tarvitsevia. Hienoa että on tuommoinen muistorikas “voimapaikka”, jossa voit myös latautua muiden mahdollisuuksien ohella. Toivottavasti pääset latautumaan edes välillä. Mielenkiintoisia nämä sinun postaukset, kiitos näistä!

    1. Tuula sanoo:

      Kiitos kauniista sanoistasi! t. Tuula

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »