Siirry sisältöön
Adoäidin elämää

Matkaan äidin luokse

12.05.2017

 

En tiedä, miten sanani asettaisin. Istun tietokoneen ääressä. Silmäni kostuvat, kun odotan oikeanlaisia sanoja, toinen käsi poskella, toinen hiiren päällä. Alkaa itkettää yhä enemmän, nyt jo nenäkin alkaa vähän vuotaa.

Tämä on niin herkkä aihe. Äiti. Oma äiti. Vanhus. Heikko, yksinäinen, muistisairas, kipu, eksyksissä, hylätty, ikävissään, missä minä olen? missä äite on?, koska äite tulia? Joko myä mennään kotio? Vie minut kotio…

Tiputtelen tähän sanoja, jotka äitini tuo ensimmäiseksi mieleeni ja joita hän on minulle viime aikoina puhunut. Matkaan hitaasti hänen luokseen.

Pakko hakea nenäliina, useampikin. Ei sille mitään voi, että suru ja syyllisyyskin asuvat minussa, ihan tuossa lähellä, heti rationaalisen ajattelun taustalla. Viime talvena en paljon ehtinyt antaa niille tilaa. Jokapäiväisestä elämästä selviytyminen käytännössä yksinhuoltajana vei kaikki voimat. Säännöllinen yhteydenpito äitiin puhelimitse hiipui talven aikana, koska se oli niin hankalaa. Usein äiti nukkui tai oli väsynyt, kuuli huonosti hoitajan pitelemästä luurista, tai ei kuullut ollenkaan, ei jaksanut puhua. Sitä se oli ollut jo pitkään, mutta olin yrittänyt ylläpitää puhelinyhteyttä edes muutaman sanan verran. Sitten en enää jaksanut. Yritin käydä hänen luonaan mahdollisimman usein, noin parin viikon välein ja juhlapyhinä monena päivänä peräkkäin. Päiväkäynti vei aina koko päivän aamusta iltaan, talvella pimeästä pimeään.


 

Tultuani äidiksi mielessäni pyöri usein sanapari Sofien valinta. Samannimisen kirjan pohjalta tehdyssä elokuvassa natsiupseeri päästää Sofie-nimisen naisen, jolla on kaksi lasta, vapauteen ja pakottaa valitsemaan: toinen lapsi pääsee mukaan vapauteen, toinen teloitetaan.

Minun lapseni oli niin tarvitseva, että äitiys syrjäytti elämästäni kaiken muun. Se oli pakollinen, välttämätön valinta. Tytär oli kaikessa etusijalla. Kissat jäivät vähemmälle huomiolle, ystävät, työ, harrastukset, omat vanhemmat, jopa puolisokin, ihan kaikki muu. Minun Sofien valintani. Mutta olinhan minä toki onnellinen äiti, aulis ja halukas antamaan hoivaa ja huomiota lapselle kun äidiksitulounelmani oli vihdoinkin toteutunut.

Valintaan kuului myös se, että halusimme mieheni kanssa viettää äitien- ja isänpäivät rauhallisesti kotona, oman perheen kesken. Ilman pitkiä ajomatkoja, korkeintaan luontoon liikkumaan. Mehän tulimme niin vanhoina vanhemmiksi, olimme ehtineet juhlia niin monet äitien- ja isänpäivät vanhempiemme kanssa.

En muista tarkkaan, milloin äidin muistisairaus alkoi. Siitä tuntuu olevan kauan. Se tuli salaa hiipien ja valtasi varmalla otteella tilaa. Sen muistan, että viisi vuotta sitten ”uhrasin” omasta äitienpäivän vietostani lauantain siihen, että ajoin maalle vanhempieni luo juhlimaan äitienpäivää heidän kanssaan. Äitini vuoksi. Poikkesin matkalla metsään lapsuudesta tuttuun paikkaan ja vein itse poimimiani sinivuokkoja äidille.

 

Silloin muistisairaus oli jo paha ja luulin, että sitä ei enää kestäisi kovin kauan. Kysyttäessä vastasin usein, että äitini ”on huonona”. Mutta hän on ollut sitkeä sissi. Hän on eläissään liikkunut paljon ja fyysinen kunto ei ole antanut helpolla periksi. Lopullinen muutto laitokseen merkitsi ratkaisevaa käännettä. Kunnon heikkenemiseen vaikuttikin eniten henkinen puoli. Äiti on aina ollut koti-ihminen. Hänelle muutto vieraaseen ympäristöön vieraiden ihmisten keskelle oli raskas kokemus ja yksinäiset yöt ilman kenenkään turvaa olivat vaikeita. Jotenkin hän siihenkin kai sopeutui. En tiedä, olen nähnyt vain hänen elämänsä päiväviipaleita, jolloin hän ei öitään muista.

Se surettaa, että vanhan ikäpolven ihminen, joka on aina auttanut muita kaikessa, missä vain on pystynyt se on paljossa jää itse tiensä päässä yksin, ilman läheisten turvallista tukea. Toivoisin niin, että hänellä aina olisi joku, joka lohduttaisi, rauhoittaisi, pitäisi kädestä, kertoisi, että tästä selvitään, ollaan turvassa, ettei ole hätää.

Tämä on sitä minun syyllisyyttäni. Isä hoiti jo äitiä omaishoitajana ja minun ja perheeni työt ja koulu ovat kaukana sieltä. Miten olisin voinut toimia toisin? Järki puhuu yhtä, tunne toista. Suru, ikävä, sääli…

Tänä äitienpäivänä teen oman Sofien vallintani toisin: vietän äitienpäivän äidin luona. Haluan olla hänen kanssaan, rakentaa juhlan tuntua hänen päiväänsä. Päivä on myös nimipäiväni ja vanhempieni kihlajaispäivä. On syytä juhlaan!

4 vastausta artikkeliin “Matkaan äidin luokse”

  1. Kiitos, upeaa olla mukana matkalla sanoo:

    Jälleen koskettava kirjoitus ihmiselämän eri kerroksista. Hyvää rakastavaa äitienpäivää itsellesikin!

    1. Tuula sanoo:

      Kiitos paljon, <3 Tuula

  2. Tuuli sanoo:

    Kiitos koskettavasta kirjoituksesta Tuula! -Tuuli

    1. Tuula sanoo:

      Kiitos, Tuuli, palautteesta! Tuula

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *