Siirry sisältöön
Adoäidin elämää

Luonnon leikkipuisto

15.02.2017

 

Sunnuntaina ajamme meren rantaan, ensimmäistä kertaa tänä talvena. Tuttavien tyttö tulee mukaan.

Lunta ei ole paljon, ja rannalla sitä on tuskin nimeksikään. Merijää aukenee aivan lumettomana. Jää on kirkasta, se peilaa saarten takaa pilven alta saapuvia auringonsäteitä. Jäätyneet railot näkyvät selvästi.

 

Ihmisiä on jäällä paljon kävelemässä: yksin, pareittain, ryhmissä. Jää siis kantaa.

Ihailemme maisemaa kalliolta, mutta meidän ei tee kuitenkaan mieli mennä jäälle. Kun on lapsiakin mukana. Jos jotain sattuisi. Ja kun on vieras tyttökin mukana.

Jäällä kyllä näyttää olevan aikuisten seurassa myös lapsia. Mutta me lähdemme kävelemään rantaa pitkin. Niemen kärjestä löytyy kivikko, jonka sekaan on noussut mahtavia jäälauttoja. Tytöt kiljuvat riemusta. He ryntäävät kiipeilemään ja hyppimään jäälautalta toiselle.

 

Vedämme miehen kanssa liikkumisrajaksi värirajan. Tällä puolen saa leikkiä, ulommas ei saa mennä. Rannassa on nimittäin valkeaa jäätä ja sen takana alkaa harmaa jää, se sama, jolla ihmiset ulompana kävelevät. Tällä kohtaa on ollut sulaa vettä, jossa jäälautat ovat hankautuneet aallokossa toisiaan vasten ja samalla pyöristyneet. ­ Pakkasilla lautat ovat jäätyneet toisiinsa kiinni. Nyt jää näyttää samalta kuin solukko mikroskooppikuvassa, mutta se kestää näköjään ihmisen painon, koska väkeä rantautuu senkin poikki.

 

Mies ja minä, me seisoskelemme, katselemme merelle, kuvaamme, ihastelemme valoa ja lasten touhua.

 

Pienempi tytöistä rakastaa maha- ja peffaliukuilua jäällä. Jää on rannassa korkeammalla kuin vähän matkan päässä rannasta. Isoista kivistä tulee turvasatamia, joissa ote pitää ja joita kohti voi luistatella.

Isompi ihastuu pikkukivien ja jäälohkareiden paiskomiseen jäälle. Ne liukuvat kauas. Siinäkin liukastuu helposti ja hänellekin ovat turvasatamat tarpeen. Hän rakentaa myös pelastautumisreittiä hakkaamalla pikkukivillä koloja jäähän. Seinäkiipeilyperiaatteella voi siten liikkua vaakatasossa päästäkseen jäälautalle.

Oma ja yhteinen leikki sekoittuvat yleiseksi hauskanpidoksi, koska liukas jää pitää liikkeessä melkein koko ajan. Ja välillä voi tutkia jäälauttojen alustoja, siellä on soraa ja pikkukiviä.

Tämähän on kuin leikkipuisto, mies sanoo. Niin on, raikkaampi ilma vain, minä jatkan. Tempaudumme itsekin leikkiin mukaan. Otan pulkan ja pelastan sillä niitä, joita luistaa eniten.

Tytöillä on vaatteet märkinä ja nauru herkässä. Juomme kaakaota rannalla.

Auringonvalo jo himmenee hiukan. Jäältä tulee muutaman hengen porukka. Heilläkin on selvästi ollut kivaa. Pakkaan mukeja reppuun ja katson vielä jäälle, vähän haikeana. Olimmeko pelkureita, kun emme tuonne menneet?, mietin. Mutta kun on lapsiakin mukana. Jos jotain olisi sattunut. Ja kun on vieras tyttökin mukana.

Hetkinen.

Vieras tyttö? Tajuan, että jos tuo jäältä palannut porukka olisi lukenut ajatukseni, kumpikohan heidän mielestään olisi ollut ”vieras tyttö”. Ei varmaankaan se oikea: vaalea, meidän näköisemme, vaan se toinen: tumma ja erinäköinen. Joka on oma. Ikioma.

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »