Siirry sisältöön
Adoäidin elämää

Liikenteessä

10.02.2017

 

Ajan säännöllisin väliajoin katsomassa äitiäni, joka asuu maalla palvelutalossa.

Hänen voimansa vähenevät. Ei sitä aluksi niin huomannut, mutta nyt, kun vertaa alkuaikoihin, muutos on ollut valtava.

Välillämme on sata kilometriä moottoritietä plus viisikymmentä kilometriä maantietä. Yleensä minulla on päivä aikaa suoriutua reissusta. Ja silloinkin on kiire takaisin. Reissu osuu keskimäärin joka toiseen viikkoon, vaikka joskus olen ollut niin väsynyt, että olen lykännyt matkaa kolmanteen viikkoon. Huonolla omallatunnolla. Koska aikaa ei ole kovin paljon. Tavata. Syöttää. Puhua. Sanoa, että rakastaa.

Selaan usein puhelimeni Supersäätä. Milloin ei tulisi lunta tai vettä, myrskyä, olisiko viikolla aurinkoista tai puolipilvistä? Osuisiko hyvä sää sellaiseen päivään, jolloin pääsen muiden menojen omien ja lapsen takia liikkeelle. Usein ei ole. Menoja on paljon. Valinnanvaraa vähän. Usein sataa ja tuulee, tulee vettä ja lunta. Syksyisin ja keväisin pelkään iltahämärää, jolloin hirvet voivat hypätä tielle.

Ensimmäiset vuodet minua vaivasi pelko, että tuulilasin pyyhin lentää tiehensä. Niin on kerran nuorena käynyt ankarassa sateessa. Pyyhkimenlentopelko häipyi sen siliän, kun talvipakkasella pimeässä pyyhin lakkasi muuten vaan toimimasta. Koko tuulilasi jäätyi ratin edestä: kurvailin alhaalta kurkistellen pikkukaupungin ruuhkassa lähimmälle huoltoasemalle. Selvisin hengissä tappamatta ketään ja pääsin iltayöstä kotiinkin.

Ne neljä tuntia, jotka ajaminen edestakaisin kestää, ovat omaa aikaani. Harvoin pidän radiota päällä. Jos sää on kohtuullinen tai peräti kaunis ja jos ei suurempia huolia ole, silloin nautin yksinolosta ja maisemista. Filmaan muistiini kevään raikasta vihreyttä, syksyn oranssimeriä, lumen ja oljen kultaa auringon hyväilyssä, metsän ja peltojen kumpuilevia muotoja, valkeiden pilvien ihastuttavia säkeniä ja taivaan sinen vapautta! Elämä on nyt! Vaikka mikä odottaisi määränpäässä maalla tai kotona juuri nyt olen irti siitä, vapaa, yhtä luonnon ja Luojani kanssa.

Paluumatka moottoritiellä tarjoaa harvemmin kohottavia elämyksiä. Sillä on lähinnä vain yksi funktio: kotiin mahdollisimman pian. Punaisten perävalojen virtaa pimeydessä. En pelkää ajaa kovaa. Mutta viisaasti pyrin ajamaan. Haluan päästä perille.

Kotona olen yleensä ihan poikki, fyysisesti ja varsinkin henkisesti. On ihanaa nähdä perhe, syödä vähän ja sukeltaa peiton alle. Sulkea silmät. Mielessä jo häiveitä huomisesta, joka on tyystin toisenlainen.

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »