Siirry sisältöön
Adoäidin elämää

Leikisti äiti – ja myös sydämestä

28.04.2017

 

On kesä 2003 Hiidenmaalla. Olemme mieheni kanssa automatkalla Virossa. Kierrämme koko maan.

Myöhästyimme juuri Saarenmaalle vievästä autolautasta, vaikka olimme rannassa ennen lautan lähtöaikaa. Siellä lautta jo meni, merellä. Meille tuli yhtäkkiä paljon lisää aikaa. Ensin juomme lähikylän kuppilassa kunnon aamukahvin ja -teen. Olemme nimittäin vähän unisia, koska yövyimme teltassa saaren länsikärjessä, aivan lähellä vanhaa venäläistä armeija-aluetta rapistuneine merelle suunnattuine vartiotorneineen. Alue oli aikanaan ollut idän kaukaisimpia etuvartioita länttä vastaan. Ympärillä aavaa ulappaa kolmella suunnalla, meille rauhan tyyssija.

 

Aamupalan jälkeen poikkeamme Kassarissa Aino Kallaksen kesäasunnon pihassa. Täällä syntyivät hänen monet teoksensa. Nuoruuteni yksi ihailluimmista kirjailijoista. Tässä hän siis eli ja kirjoitti kesät, Viron Lontoon suurlähettilään puoliso, hieno Lontoon leidi, näin vaatimattomassa torpassa.

 

Jatkamme matkaa. Kartasta löytyy kiinnostava paikka: pitkälle mereen ulottuva hyvin kapea niemi. Sääre Tirp.   Aurinko paahtaa kuumasti. Hienoa hiekkaa ja katajapuskia. Paikka on suosittu , väkeä riittää. Hiekka on hienoa, askel vajoaa ja kulku hidastuu. Vähitellen katajat harvenevat ja pienenvät, mutta eivät vielä lopu. Edessä siintää meri ja sinne kapeneva niemi, joka näyttää karummalta.

Tallustamme ja tallustamme. Aurinko porottaa. Kiertelemme katajia vaitonaisina. Vaiti vaeltavat muutkin ihmiset. Porukoittain, yksittäin, taas yhteen liittyen. Tätä voisi kutsua meditatiiviseksi. Luonnosta nauttimiseksi. Lomaksi. Kaikki unohtuu, mikä ei ole tässä ja nyt, on vain askel, toinen, hiekka, paljon hiekkaa.

Äkkiä kiinnitän huomioita vaaleatukkaiseen ehkä 6-vuotiaaseen tyttöön. Hän kuuluu virolaisperheeseen, joka etenee kanssamme samaa tahtia. Välillä tyttö vaeltaa perheensä parissa, välillä yksin ja välillä meidän mukanamme, itse sitä varmaankaan edes huomaamatta.

Sisälläni alkaa läikähdellä. Tuo tyttö on aivan kuin olisi meidän: vaalea, lettipäinen, kevyt tuuli leyhyttelee ohutta etutukkaa. Hän tallustaa omiaan miettien kiinnittämättä meihin huomiota. En saa katsettani irti tytöstä, vaikka en tohdikaan koko ajan töllöttää häntä. Siinä hän taas pujahti katajan toiselle puolelle ja tuossa taas on ihan vieressämme.

Meidän lapsemme. Huomaamattaan hän jo tekee matkaa enemmän meidän kuin oman perheensä kanssa. Katson vastaantulijoita. Ajattelevatko he, että tyttö on meidän? Tietysti ajattelevat. Yhä enemmän läikkyy sisälläni. Meidän tyttö. Meillä on nyt tyttö. Meillä voisi olla tuo tyttö! Olisipa meillä tyttö, tuollainen hän olisi, vaalea ja hentohiuksinen, kesän ruskettama.

En ole unohtanut sitä tyttöä, sitä tunnetta. Silloin sain hetken olla leikisti äiti, niin kipeään tarpeeseen. Kirjoitin kokemuksesta adoptioneuvonnassa koska se oli ihana muisto. Adoptioneuvojamme tarttui siihen, että haluanko  olla äiti ulkopuolisten silmissä. Olin hämmentynyt, aivan kuin jotain kaunista olisi otettu minulta pois ja samalla jotain mittaamattoman tärkeää ja rakasta mahdollisuus adoptioon. Onneksi sain sosiaalityöntekijämme vakuutetuksi, että kyllä minulla on ihan omaa sisäistä motivaatiota tulla äidiksi!

Yksi vastaus artikkeliin “Leikisti äiti – ja myös sydämestä”

  1. Mukanakulkija sanoo:

    Mykistävää kerrontaa ja mitä kokemuksia! Ne vievät sanottamaksi, ajatuksia joita ei osaa kuvitella. Voimia jatkossa(kin)!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »