Siirry sisältöön
Adoäidin elämää

Kun oma äiti ei enää tunnista minua

21.09.2017

Olen kadottanut keskittymiskykyni. Kirjoittaminen on vaikeampaa kuin ehkä koskaan.

Pääni on kuin häkkyrä, johon ei nyt tartu mitään. Se johtuu huolesta, tunnekaaoksesta, stressistä.

Äitini viimeiset hetket. Ne ovat käsillä. Vai ovatko? En voi sanoa. En tiedä.

Suurimman osan sunnuntaipäivästä vietin äidin vuoteen äärellä keskussairaalassa. Muistisairas äitini oli perjantaina lähetetty sinne odottamaan kuudeksi tunniksi lääkärin tutkimusta ilman ketään turvallista ihmistä. Ypöyksin, ilman ketään. Ilman kuulolaitetta. Hän ei juurikaan kuullut eikä juuri nähnytkään ja oli monien tuntemattomien joukossa ilman tietoa, missä on ja kuinka kauan, mitä on tapahtunut ja missä ovat läheiset. Minulle ei sallittu sisäänpääsyä, vaikka olisin täältä pääkaupunkiseudulta lähtenyt sinne hänen turvakseen, rauhoittamaan, lohduttamaan.

Sunnuntaina hän nukkui päivystysosaston huoneessa. Pää oli korkealla tyynyjen varassa. Kasvojen iho oli rypytön ja kelmeä, suu apposen auki, silmät ummessa. Neste ja antibiootti tipahtelivat suoneen.

 

Iltapäivällä äiti avasi hetkeksi silmänsä. Olin helpottunut ja iloinen. Pidin häntä kädestä, tiukensin hieman otetta ja sanoin jotain.

Ei mitään reaktiota. Silmät olivat auki, ne katsoivat kohti minua, mutta eivät minun silmiini, vaan jonnekin muualle, ohi, läpi, kauas. Aivan kuin minua ei olisi ollutkaan tai kuin olisin ollut joku aivan ventovieras, merkityksetön.

Puhuin kuuluvasti, yhä kuuluvammin, lempeällä, pehmeällä äänellä, kerroin kuka olin. Hymyilin. Ei reaktiota. Hymyilin hellemmin  ja puhuin lisää, koska lempeä puheeni on aina auttanut luomaan kontaktin. Ei tulosta. Äiti katsoi kuin tyhjyyttä.

Sisälläni kirkui ja huusi: Äitiiiiiiiiiiii……! Missä olet, äitiiii……! Missä olet, äiti?

Ehkä se oli pelästystä, neuvottomuutta, kenties eron pelkoa, ties mitä. Minussa tapahtui sinä hetkenä jotain, mitä en osaa ehkä koskaan täysin selittää edes itsellenikään, kohtasin jotain sellaista, mitä en koskaan ennen ollut kohdannut enkä ollut koskaan voinut kuvitellakaan tulevan vastaan. Luultavasti sitä ei voi myöskään selittää kenellekään niin, että kokemus välittyisi. Ehkä joku saman kokenut tunnistaa jotain tuttua, tai sitten ei.

Kerroin sairaanhoitajalle, joka oli takanani, ettei äiti ole koskaan, ei koskaan katsonut minua noin. Olin niin ymmällä. Koetulosten valossa äidin piti olla toipumaan päin. Mitä oli tapahtunut?

Tuli syyllisyys siitä, etten ollut väkisin puskenut itseäni sairaalan säännöistä piittaamatta hänen turvakseen. Toiset rauhoittelivat.

Ajoin maanantaina hyvin väsyneenä kotipaikkakunnalleni syöttämään häntä. Silloin hän tunsi minut. Kiitollisuus valtasi mieleni. Hän oli äärimmäisen väsynyt, mutta katsoi minua silmiin ja tunsi minut. Silmät ovat todella sielun peili. Katse kertoo kaiken tarvittavan, sanat ovat vain lisuketta.

Lähipäivät näyttävät mihin suuntaan hänen tilansa kehittyy. Minun on elettävä elämääni ja yritettävä hoitaa siihen kuuluvat asiat ­­­­ onneksi olen löytänyt kalenterini, jossa on merkintöjä. Ne eivät juuri nyt tunnu kovin tärkeiltä, vaikka pakottavatkin minut liikkeelle.

Puolet minusta on äidin luona tai harhailee jossain epätietoisuuden ja kaipauksen syövereissä. Olen väsynyt, keskittymiskyvytön ja muistamaton, viihdyn omissa ajatuksissani ja hukkailen tavaroitani.

Kamani voin elämässä kadottaa, mutta äitiä en unohda koskaan.

2 vastausta artikkeliin “Kun oma äiti ei enää tunnista minua”

  1. Rake sanoo:

    Voimia, aivan kaikkeen.

    1. Tuula sanoo:

      Kiitos, Rake <3 !

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »