Siirry sisältöön
Adoäidin elämää

Kirje lapseni ensimmäiselle äidille

28.02.2017

 

Minä ajattelen sinua toisinaan. Kun lapsemme sanon nyt niin, koska me molemmat olemme omalla tavallamme hänen äitejään oli pienempi, ajattelin sinua melko usein. Kun rakkaus lapseen puristi rintaani, teki kipeää ajatella, mistä olet luopunut. Ja minkä takia?

Tiedätkö: kun tapasin lapsen, jonka sinä synnytit, koin ihan heti, että hän oli Made in China, Made by Heaven. Haluaisin kertoa sinulle, että rakastuin synnyttämääsi lapseen heti, kun tapasin hänet ensi kerran ja rakastan häntä yhä aivan erityisellä rakkaudella. Toivon, että tulisit tästä iloiseksi. Mutta et varmaankaan koskaan saa tietää sitä. Mahdollisuus siihen on kuin neulan löytäminen jättiläisheinäsuovasta.

Minä en tiedä sinusta mitään. En edes sitä, oletko elossa. Olitko nuori vai iäkäs synnyttäjä? Miten synnytys sujui? Menehdyitkö ehkä siihen? Vai olitko jo ennen synnytystä päättänyt luopua hänestä? Voin vain arvailla.

Luovuitko hänestä siksi, että maassasi ei voinut synnyttää toista lasta, ellei ollut suhteita tai rahaa? Eikä silloinkaan aina. Ehkä vain et kyennyt elättämään häntä?

Minä tiedän kyllä, että maassasi vaikuttaa yhä vanha tapa, että synnyttäjän vieressä on valmiina vesi- tai laskiämpäri, johon syntyvä tyttövauva hukutetaan heti. Ja että tyttölapsia hylätään yleisesti rautatieasemille. Minä olen lukenut asiasta, koska sinun maassasi on myös naisia, jotka haluavat muutoksen, jotka haluavat pelastaa tyttövauvat. He ovat rohkeita ja tarmokkaita ja minä ihailen heitä.

Siitä minä olen iloinen, että olit se sitten sinä tai lähipiirissäsi joku muu, oli ihminen, joka rakasti lasta niin paljon, että halusi hänen jäävän eloon. Joku joka yön hetkinä kääri alle parivuorokautisen vauvan aikuisten takkiin sinunko takkiisi! ja kantoi hänet lastenkodin portille juuri ennen kuin hoitajat tulivat töihin ja löysivät hänet. Olen niin kiitollinen siitä, että lastamme rakastettiin ja hänelle toivottiin parempaa elämää tai ainakin elämää. En tiedä, osasitko edes kuvitella, että lapsesi muuttaa aikanaan toiselle äärelle Euraasiaa. Ihan toisenlaiseen maahan. Sellaiseen, jossa on lunta ja perustoimeentulo, kaikille ilmainen korkeatasoinen koulutus.

 

Olitko se sinä, joka pian synnytyksen jälkeen kannoit vauvasi siihen portinjuureen? Mielikuvitukseni pyrkii näkemään sen niin. Mitä ajattelit ja tunsit? Oliko se vaikeaa? Oliko askeleesi raskas? Painoiko vauva, piditkö häntä sydäntäsi vasten? Itkitkö? Vai olitko sinä helpottunut? Ruoka riittäisi kotona ja sinulla ja miehelläsi jos sinulla oli sellainen olisi mahdollisuus tulla toimeen vanhanakin, ehkä.

Jos sinä rakastit häntä ja askel painoi, teitkö sinä hänen reiteensä merkin siinä toivossa, että vielä joskus tapaisit lapsesi? Kun ei sinulla muuta keinoa koskaan olisi tunnistaa lasta, joka kauttasi tuli maailmaan. Minä olen lukenut, että te synnyttäjä-äidit käytätte veistä merkin tekemiseen: en syytä sinua, minä ymmärrän, kuinka vaikeaa on iäksi luopua rakastamastaan. Heikkokin toivo jälleennäkemisestä on parempi kuin ei toivoa ollenkaan. Vai olenko minä vain kuvitellut. Ehkä se ei ole sellainen merkki ollenkaan.

On niin paljon vain arvauksia ja olettamuksia! Minua itkettää ajatella, etten koskaan saa tietää, kuka sinä olet. Eikä meidän lapsemmekaan saa, vaikka hänellä on sinun suhteesi polttava kysymys: miksi äiti hylkäsi minut? Jokin hänessä kysyy sitä vaikkei hän edes itse sitä niin tietoisesti miettisikään. Se kysymys on hänen ytimissään. Minun tehtäväni on saada hänet ymmärtämään, että syy ei ollut hänen. Hänessä ei ole mitään vikaa. Hän ei ole syyllinen mihinkään. Että syyt olivat sinun elämässäsi tai lähipiirissäsi. Ne olivat sinun maassasi, ja heijastuivat sinun elämääsi. Ne olivat tässä maailmassa, joka ei ole oikeudenmukainen kaikille. Ja että syitä voi etsiä, mutta syyllisiä ei kannata hakea.

Minä haluan kertoa hänelle, että hän on rakkauden arvoinen. Että minä rakastan häntä. Ja että sinä rakastit häntä ja rakastat ehkä vieläkin. Minä uskon, että sinä olisit pitänyt hänet, jos olisit voinut.

Minä kiitän sinua koko sydämestäni siitä ihanasta lahjasta, jonka minulle annoit. Hän on elämäni suuri aarre.

4 vastausta artikkeliin “Kirje lapseni ensimmäiselle äidille”

  1. Ystä sanoo:

    Rakastavaa, aitoa, tyhjentävää. Sanattomaksi vetää. Äiti -sana tulee todeksi ja muuttuu lihaksi, vereksi ja rakkaudeksi.

    1. Tuula sanoo:

      Kiitos kommentista! Ja myötäelämisestäsi!
      t. Tuula

  2. Kirsti Ahlsten sanoo:

    Hei
    lopultakin löysin tänne. Kiitos.
    Ystäväsi K

    1. Tuula sanoo:

      Hei! Tervetuloa matkaan mukaan!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »