Siirry sisältöön
Adoäidin elämää

Jälleen kaupungissa hyviä ja huonoja hetkiä tyttären kanssa

11.08.2017

Ensimmäinen viikko kaupungissa on kohta jo mennyt. Olo on jotenkin hajanainen. Puoli sieluani on vielä maalla, puolet täällä. Kesä jatkuu.

Olen istunut kokouksissa ja valmistellut tulevia töitä, pessyt pyykkiä puolen kesän edestä. Yksinhuoltajuus on alkanut helpommin kuin luulin. Mikäpäs siinä, kun tyttö on saanut uusia kouluvaatteita ja mieli on niistä hyvä. Koulustressi ei vielä paina, olo on vielä kesänkevyt.

Yhteiset vaateostokset tyttärelle ovat aivan ainutlaatuinen osa meidän yhteiselämäämme. Siihen tunnelmaan, yhteenkuuluvuuden tunteeseen, kukaan ulkopuolinen ei voi päästä. Tytöllä on oma tarkka maku ja varmuus siitä, mitä hän haluaa osaa hän toki joustavakin olla. Ja äiti ymmärtää, äiti mahdollistaa, hyväksyy, näkee orastavan neidon, tuntee tarpeet ja johdattaa eteenpäin. Ne hetket ovat harvinaisen otollisia äitinä olon hetkiä, harvoin kokee itsensä yhtä korvaamattomaksi, nyt vielä, kun tyttö uskoutuu ja kuuntelee, ottaa onkeensa, kun ilo kasvusta kohti nuoruutta ja aikuisuutta on yhteinen ja molemminpuolinen. Ennen pitkää tytön itsevarmuus lisääntyy, kokemus kasvaa, hän oppii hoitamaan nämä asiat. Äiti putoaa aikanaan pois tästä virkatehtävästä, tästä roolista, mutta nyt vielä on tämä kahdenkeskinen yhteisymmärrys ja luottamuksen aika.

Koulu alkaa. Työt alkavat. Mies on muualla Suomessa töissä. Minun puoli sieluani yhä maalla. Sinne jäivät marjat pensaisiin, mustikat poimimatta, samoin mansikat. Se asia luonnon tarjoamien viitamiinien varmistaminen talveksi on vielä hoidettava jotenkin.

Tyttö haluaa uudistaa huonettaan. Olen sen luvannut jo viime keväänä. Aloitamme siivouksesta. Huoneessa ei onneksi ole paljon ylimääräistä isoa tavaraa, enimmät siivosin jo edellispäivänä. Mutta sekaista siellä vieläkin on. Istuudumme lattialle ja alamme lajitella pienempiä esineitä.

Käytätkö tätä vielä? En! Okei, roskikseen. Onko tää sulle tärkeä? Eeei varmaan. Pannaan pois sitten, tai voisi tän kirpparillekin kuskata, jos tulee muutakin, vain pari sivua väritetty, ne lähti irti näin siististi. Tytön katse ei edes nouse.

Hän löytää Rubikin kuution palaset ja alkaa kerätä sitä kasaan. Pitihän se arvata, yksin tämäkin on taas tehtävä. Närä alkaa nousta mielessäni.

Haluatko askarrella näillä vielä?, kysyn kumminkin. Täh? Askarteletko näillä vielä?, vähän kuuluvammin. Eeeentie. No askarteletko vai et? Ei vastausta. No pannaan pois sitten!

Tyttö on niin tiukasti Rubikissaan kiinni, etten enää juurikaan kysele. Laitan roskiin suurimman osan, mutta vielä löytyy hänen pienenä tekemiään töitä, ne säästän.

Ei tämän päivän pitänyt näin mennä. Olisi ollut muutakin tekemistä. Yksi sateisen kesän aurinkoisimmista päivistä menee ihan hukkaan. Toisaalta jokainen askel kohti siistimpää kotia on innostava. Rubikin kuutio valmistuu ja minäkin alan olla loppusuoralla. Lattialla istuminen ja kurottelu on ottanut selkään. Keplottelen polvilleni ja seisomaan. Laitan  esineet säilytyslaatikoihin ja latikot lipastoon. Katso nyt, mitä täällä on, sanon ja luettelen sisältöjä. Joojoo. Muista nyt, mitä näissä on. Joo, muistanmuistan.

Kun tulen vessasta, tyttö on irrottamassa hyllystä kaapinovien saranoita. Hän on tuonut toisenkin ruuvimeisselin ja väännämme yhdessä saranoita irti. Lopulta homma jää minulle ja tyttö alkaa saman tien irrottaa hyllyjä pois. Aluksi ihailen hänen aikaansaannoksiaan. Kunnes tajuan. Eieieieiei!! Hyllykkö olisi pitänyt kuvata ensin! Voi ei! Mutta ylimmäinen kattohyllykin irtoaa jo ja melkein putoaa päälle. Suustani tulee vähemmän kauniita sanoja, joita harvemmin sieltä päästelen. Nyt sitä ei kukaan tule hakeen, kun ei ole kuvaa! Kuvataan hyllyt pinossa, ehdottaa tyttö. No ei sellasesta näe, millanen hyllykkö se on, kasassa se pitää olla. Aina on näin hätäistä tää homma sun kanssa! Mikset voinut odottaa ees vähän? Oisko tästä sitten saanut rahaa?, tyttö kysyy. Ei, mutta joku ois varmasti hakenut sen täältä, ihan siistin hyllykön,kyjletkin ihan valkoiset ! Ilmaiseksi olisi saanut, nyt se on itse rahdattava kierrätyskeskukseen! Miten nää pitkät tolpat nyt kuljettaa? Rähjään aikani ja pyydän sitten anteeksi, kehaisen päälle tyttöä ruuvimeisselien hausta ja saranoiden irrotuksesta.

Tyttö ei ole moksiskaan, kyllä hän minun reaktioni ulkoa osaa: ensin tolkuton hiiltyminen, sitten alistuminen asiantilaan, anteeksipyyntö ja sopiminen. Ei mikään paras malli, mutta toivottavasti hän oppii anteeksipyynnön ja sopimisen, sitä toivon.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *