Siirry sisältöön
Adoäidin elämää

Jää hyvästi, äiti

23.11.2017

Syyslomaviikolla keskiviikkoiltapäivänä saavuimme tyttäreni kanssa maalle. Ensimmäiseksi menimme katsomaan äitiäni. Tyttö nuhjasi tuolissaan pöydän ääressä niin kuin hänellä on ollut tapana, nenä puhelimessa.

Äiti tunsi minut! Näin sen hänen oikeanpuoleisesta silmästään, sen tutusta lämpimästä katseesta. Katseessa oli iloa, kiitollisuutta, rakkautta! Se oli kuin lahja minulle sain häneen vielä hellän kontaktin. Kohtaamisella on suuri merkitys loppuelämääni ajatellen.

Seuraavana päivänä alkoi saattohoito ja jäin äidin huoneeseen nukkumaan patjalle.  Ensin ajoin tytön huoltoasemalle puoliväliin kotimatkaa, mies tuli sieltä hakemaan.

Poistuin äidin luota vain pari, kolme kertaa. Valvoin paljon, puhuin hänelle, kuinka me muut pidämme tästä lähtien huolta toisistamme, lauloin, hyräilin, rukoilin, nukahtelin, valvoin kellonviisarin kulkua, hälytin hoitajat aina välillä. Päivällä sukulaiset toivat syötävää ja juotavaa, tuurasivat, kun torkahdin. Puhuimme, tuimme toisiamme.  Yöt olin yksin. Opin, että sekunti on hyvin pitkä aika ja puoli tuntia tuskallinen iäisyys.

Sain olla äidin vierellä, kun hänen aikansa tuli lähteä.

Jäin valmistelemaan hautajaisia hurjassa univelassa. Tarvitaan niin paljon kaikkea alkaen hautausluvasta ja hautapaikan ostosta muistotilaisuuden kynttilänjalkojen valintaan. Ajoin edestakaisin kodin ja mummulan väliä. Ostin tytölle mustat farkut. Poikkesimme kirpparille ilman sen kummenpaa asiaa. Siellä käteeni osui rekistä tismalleen tytön kokoa oleva jakku, puhdas ja hyväntuoksuinen. Se oli ihan kuin luotu tarkoitukseensa ja sen löytäminen oli suorastaaan ihme.

En tiedä, miten kukaan jaksaa järjestellä hautajaisia. Mutta vaihtoehtoja ei ole. Ja onneksi minulla oli sukulaisia. Opin, että rakkaan ihmisen vuoksi jaksaa, vaikka ei jaksaisikaan. En vaatinut itseäni olemaan sosiaalinen, vaelsin vain päivästä toiseen ja kiire pakotti toimintaan, tein asian kerrallaan.

Äiti lähti niin huomaavaisesti kuin elikin. Tänä talvena minun ei tarvitse ajaa maalla niin usein pimeässä ja lumisateessa, ainakaan hänen vuokseen.

Kiitos, Äiti, kaikesta.

2 vastausta artikkeliin “Jää hyvästi, äiti”

  1. Mukanakulkija sanoo:

    Kun kaikki tuo kuitenkin lopulta tapahtuu nopeassa aikataulussa, ei siinä ihminen ehdi paljon omia tuntemuksiaan miettiä. Ehkä se on hyväkin niin. Meillä kun eivät aivot, ajattelu ja muisti toimi on-off kytkimellä. Joku asia on helpotus ja toinen suurta surua. Elämää jatketaan ja siitä kiitetään aina kun jaksetaan. On hyvä pitää mielessä, että välillä on suorastaan tärkeintä levätä. Voimia talveen!

    1. Tuula sanoo:

      Kiitos, Mukanakulkija, kommentistasi. Niin totta puhut! Voimia sinullekin talveen.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »