Siirry sisältöön
Adoäidin elämää

En synnyttänyt lastani itse

25.08.2017

Olen keskustelemassa ystäväni kanssa, ihan tavallisia juttuja. Seisomme eräässä huoneessa ja yhtäkkiä sisään pelmahtaa kolmas nainen. Hän on mukava ja miellyttävä ihminen, vaikkakaan en kovin hyvin tunne häntä. Jotenkin meillä vain on aina synkannut hyvin keskenämme. Arvostan hänen työtään ja välitöntä, mutkatonta tapaansa olla tekemisissä ihmisten kanssa.

Niin nytkin. Tällä kertaa hän alkaa kertoa aikuisen tyttärensä asioista, tyttärellä on ongelmia, jotka surettavat häntä kovasti.

Me kaksi muuta otamme parhaamme mukaan osaa ja yritämme keksiä lohdullista sanottavaa.

Pian nainen huomaa itsekin tilanteen, miten hän on keskeyttänyt keskustelumme, ryöstänyt kaiken tilan rupeamalla kertomaan vain omista asioistaan, hän nolostuu hieman ja rupeaa pahoittelemaan tilannetta. Me kaksi muuta yritämme vakuuttaa, että ei se mitään, ymmärrämme, että hänellä on vaikea tilanne tyttären huolten takia.

Silloin hän sanoo: Niin, sitä ottaa niin raskaasti nämä asiat, kun omalla lapsella on vaikeaa, sillä, jota on kantanut ihan sydämensä alla!

Ystäväni myötäilee lohduttavasti. Niin, juuri niinhän se on.

Mutta minä. Minä en saakaan suustani yhtään mitään. Menen ihan sanattomaksi! Minulle tapahtuu jotain, mitä ei ikinä ennen ole tapahtunut. Tuosta vain, ihan normitilanteessa, keskellä kirkasta päivää, pikkurupattelussa.

Vai että sydämensä alla! Sekö se on ainoa oikea tapa odottaa lasta?! Yhtäkkiä vajoan hämmennykseen, synkkään tunnevyyhteen, jossa on ainakin syvää riittämättömyyttä, häpeää ja huonommuuden tunnetta. Olenko oikea nainen tai äiti ollenkaan, kun en ole koskaan fyysisesti synnyttänyt lasta? En ole puskenut vauvaa itsestäni ulos. Olenko jotenkin huonompi kuin ne, jotka ovat niin tehneet?

En olisi ikinä voinut kuvitella, että yhtäkkiä tunnen äitinä näin voimakasta huonommuuden tunnetta! Minähän olen äiti mitä suurimmassa määrin!

Miten tässä nyt näin kävi, eihän tämä edes ole mikään uusi asia? Olin adoptioprosessissa lähes viisi vuotta. Adoptiosta puhuttaessa, myöskin adoptiovalmennuksessa, on tapana sanoa, että biologisia lapsia odotetaan sydämen alla, mutta adoptiolapsia sydämessä. Sydämessä tai sydämestä syntyneiksi heitä usein kauniisti kutsutaankin.

Adoptioprosessin aikana lapsettomuuden kipuni, syvä menetyksen suru, epäonnistumisen ja epäkelpouden tunne kääntyivät toivoksi, onnen odotukseksi, iloksi. Tunnelin päässä alkoi näkyä valoa. Meistäkin voisi tulla todelliset vanhemmat! Sydämessä syntynyt kuulosti niin kauniilta, sydämessäni ja koko sydämelläni halusinkin lasta odottaa!

Biologinen ja adoptioäitiys ovat molemmat aivan yhtä arvokkaita. Ne ovat osin ihan samanlaista, osin niissä on omia erityispiirteitään. Sydämessä tai sydämen alla, sama se sydän mukana kumminkin.

Tämän kaikenhan minä tiedän ja olen sitä todeksi elänyt jo yhdeksän vuotta. Mutta silti minä vajosin siihen kuoppaan… Miksi? Johtuiko se siitä, että naisen repliikki oli niin vaihtoehdoton? Kuin ainoa oikea äitiys olisi biologista. Kyllähän minä järjelläni tiedän, että biologinen äitiys on normi ja adoptioäitiys normin poikkeama. Mitä siitä, hyvä että äitejä on!

Adoptioäitiys on ollut hyvin vaativaa. Minulla ei ole ollut mitään syytä olla tuntematta itseäni todelliseksi äidiksi. Kiintymyksen ja rakkauden kannalta on yhdentekevää, millä tavalla lapsi on perheeseen tullut tai kuinka samanlaisia tai erilaisia olemme perimältämme.

Häpeän ja hämmennyksen tunne kesti vain hetken ja menetti nopeasti voimansa. Ymmärrän, jos moni äiti ajattelee, ettei ole koskaan tuolla lailla vajonnut yllättävään tunnekuoppaan. En minäkään ole aiemmin, ainakaan äidiksi tulon jälkeen. En ole osannut sellaista odottaakaan. Tunne vain tuli ja meni. Ja mentyään se oli kuin poispyyhkäisty, kuin ei olisi käynytkään. Paitsi että minulle sillä oli jokin viesti. Jonkin jäljen se jätti itsetuntemukseen, kertoi tunne-elämän monikerroksisuudesta ja rikasti siten omakuvaani.

Äitiys ja lapsettomuus ovat herkkiä asioita. Kannattaa herkistyä kuuntelemaan kaikenlaisia kokemuksia äitiydestä ja matkoista kohti äitiyttä. Siitä voi saada paljon.

4 vastausta artikkeliin “En synnyttänyt lastani itse”

  1. Mukanakulkija sanoo:

    On niin mykistävää miten osaat löytää väylän käsitellä näitä yllätyksiä , joissa yhtäkkiä tyrmistys iskee arjen keskellä! Olen usein miettinyt tuota aihetta, kuinka rakkaus läheisiin JA VARSINKIN omaan lapseen voi kasvaa niin pyyteettömäksi. Olla hänelle äiti tai isä, olla turva ja kannustin. Ja se kaikki mikä siitä kasvaa. Antaa satama ja siivet. Lapsi kasvaa sydämessä – niinhän se todella on!

    1. Tuula sanoo:

      Kiitos, Mukanakulkija! Antaa saatama ja siivet – miten kauniisti sanottu! Tuosta tekisi mieleni kirjoitttaa vielä lisää! Ja vielä: hyvin sanottu, että lapsi kasvaa sydämessä, odotettinpa häntä tai syntyipä sitten sydämessä tais en alla! Ja vertailukuoppiahan meillä on aina vaaranamme, vältellään niihin vajoamista tai kömmitään ainakin ylös! Hyvää jatkoa sinulle!

  2. Rake sanoo:

    Se on kyllä jännä juttu. Miksi ihmeessä on niin helppoa kompastua sudenkuoppaan ( – kenen tahansa meistä!) jossa vertailu ottaa vallan.
    Voihan samantapaisia tunteita tulla heillekin, jotka ovat itse synnyttäneet. Riittämättömyyttä, babybluesia, huonommuuden kokemuksia.

    Tässä on yksi kohta, jossa en tykkää “perinteistä”: kun totutut kuviot kohtaavat nykyarjen, joka on jäänyt jälkeen nykyajasta. Mutta itsessänikin ne tuntuvat olevan kovin tiukassa. Hyvä että kirjoitat näistä.

  3. Tuula sanoo:

    Olet oikeassa, Rake, vertailu ei tee hyvää, ainakaan jos se ei ole rakkaudellista. Silti sitä tekee niin helposti. Tässä postauksessa halusin kertoa siitä, miten vertailu on helposti mukana silloinkin, kun sitä ei tietoisesti halua tehdä. Lämmin kiitos kommnetistasi!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »