Siirry sisältöön
Adoäidin elämää

Arkeen asettuminen on työtä ja tunteita

01.12.2017

 
Äidin kuolema on merkinnyt sitä, että yhtäkkiä on aikaa enemmän. Yhtäkkiä voi istahtaa. Yhtäkkiä kuulen omat ajatukseni paremmin, näen myös toiset ympärilläni. Yhtäkkiä tunnen suurta helpotusta ja vapauttakin, jollaista en muista kokeneeni moneen vuoteen. Suurta haikeuttakin tunnen.

Arki voittaa. Arkirutiinit, nuo elämän tukipylväät, imaisevat mukaansa ja vauhdilla imaisevatkin. Wilma alkaa taas laulaa, tytön kouluasioihin on otettava kantaa huvitti tai ei. Kissojen vanhuudenvaivat  muuttuvat omantunnontuskaksi, jonka aikaisemmin painoin syrjään. Nyt se ei onnistu: kissat saavat kyytiä tohtorille, ja hoitoa, vanhat ressukat. Ovathan ne pärjäilleet, mutta kuinka? Onneksi tilanne ei vielä ole paha, kotihoitoon hiukan muutoksia ja kontrollikäyntejä. Helpottaa, että ne eivät ole vielä joutuneet kärsimään.

Se on ensimmäinen ’sitten kun’ -asia, jonka saan hoidetuksi.

Sitten kun on aikaa. Sitten kun ehdin. Sitten kun jaksan. Sitten kun taas on voimia. Sitten kun ehdin miettiä sitä ja tätä asiaa. Kuten työasioita, lapsen asioita, omaa terveyttäni, mitä minä haluan. Esimerkiksi.

Niin elämä meni pitkään.

Joulukuu alkaa. Tulee lämmin olo. Ripustan marraskuun viimeisenä iltana kauan sitten itse tekemäni joulukalenterin paikoilleen. Tänä vuonna laitan pienen jouluvalon koristamaan sitä. Sydäntä lämmittää, kun tyttö sanoo sen olevan kaikkein paras kalenteri ikinä.

Se johtuu siitä, että se on salapoliisikalenteri.

Koska taskuista tuli aikoinaan niin pienet, että niihin mahtuu vain pieniä litteitä esineitä, kuten keksi tai paperilappu, sieltä löytyy usein jompikumpi. Useimmin lappu, johon on piirretty vinkki kätköpaikasta, josta löytyy vinkki seuraavasta jne. Tyttö ravaa joulukuun aamuina lappujahdissa ja lopulta löytyy jotain kivaa tai karkkia.

Illalla teen töitä pitkään keittiössä tietokoneella ja katselen tyytyväisenä lämpimänpunaista joulukalenteria. Yhtäkkiä löydänkin sattumalta koneen uumenista paljon kuvia, joita en ole nähnyt aikoihin. Salapoliisin vaistoni heräävät. Selaan loputonta kuvamassaa, kello tulee kaksi. Vaikka etsin koneen ”läpi” ennen hautajaisia, jäin kaipaamaan tiettyjä kuvia, joista osa on jäänyt muistiini. Ja sieltä ne löytyvät: vuoden 2009 kesäkuvat! Lapsi on niissä nelivuotias, nauttii ensimmäisestä adoption jälkeisestä kesästään Suomessa, ui ja leikkii, on riemuissaan, pieni ja hentoinen. Ja äiti, hän on vielä hyväkuntoisen näköinen, hän hymyilee, pelleilee, nauraa, ilakoi.

En saa silmiäni irti kuvasta, jonka olen ottanut veneestä käsin. Äiti seisoo rannalla ja vilkuttaa läksiäisiksi. Hän jää rantaan ja toivottaa iloisena hyvää matkaa meille, jotka lähdemme järvelle, eteenpäin.  Kyyneleet juoksevat poskiani pitkin.

4 vastausta artikkeliin “Arkeen asettuminen on työtä ja tunteita”

  1. Katri sanoo:

    Ihanaa kun tuosta vilkutuksesta on kuva. Kiva muisto sinulle <3

    1. Tuula sanoo:

      Olet niin oikeassa, Katri! Vilkutus ja kasvoilla paistava ilo seuraavat mukanani. Kiitos kommentistasi.

  2. Rake sanoo:

    Onpa tosiaan ihana kuva äidistäsi – todella todella ihana! Ja kuinka ihana äiti oletkaan itse, jaksat kaiken arjen keskellä keksiä salapoliisijuttuja kalenteriin. Ihanaa arkea, läsnäoloa ja elämän rakennuspalikoita lapsellesi.

    1. Tuula sanoo:

      Hei Rake. kiitos kommentista! Ja lämmin kiitos myös kehuista 🙂 – niillä jatkaa taas jonkin matkaa… Oikein ihanaa joulun odotusta myös sinulle ja läheisillesi!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »