Siirry sisältöön
Adoäidin elämää

Ajatuksia sukupolvien ketjusta

06.10.2017

 
”Ai niin, se oli Ruisrock, ethän sä voi tietää…”, tyttäreni katkaisi jokin aika sitten juttelunsa kanssani kesken lauseen ja lähti muihin puuhiin.

Lausahdus, tai pikemminkin sen äkkinäinen lopetus, jäi mieleeni muhimaan. Ai etten tiedä, mikä on Ruisrock? Tyttäreni mielestä. Ajatus on sekä äärimmäisen koominen että pikkiriikkisen ärsyttäväkin, tai ainakin häiritsevä, ja herättää monenlaisia ajatuksia. Miten niin en tietäisi? Ilmeisesti olen oman lapseni mielestä puoliseniili kalkkis, jonka elämässä ei tapahdu eikä koskaan ole tapahtunutkaan mitään jännää.

 
Suurin piirtein noin minäkin ajattelin omasta äidistäni, kun elin omia nuoruusvuosiani, jotka olivat pakahtumiseen asti täynnä tapahtumista ja tunnetta. Sittemmin tilalle on tullut äidin elämän tunteminen ja suuri arvostus. Olen ymmärtänyt sen työn määrän, jonka hän on tehnyt, olosuhteiden ankaruuden, hänen periksiantamattomuutensa ja henkisen voimansa. Mutta niin on tapahtunut vasta kuohuvan nuoruuden jälkeen, aikuisiällä, erityisesti tultuani itse äidiksi.

Onko jokaiseen nousevaan sukupolveen kätketty erityinen usko itseensä? Sellaiseen omaan erinomaisuuteen, voimaan ja kykyihin, jotka ylittävät mennen tullen kaiken vanhan, luovat nuoruuden voimalla uutta ja parempaa?

 
Ainakin minä tunnistan tämän entisessä nuoressa itsessäni suhteessa omaan äitiini.

Ja vanhemmalla iällä sitten huomataan, että sukupolvi toisensa jälkeen täällä vaihtuu ja kaikki käymme samat vaiheet läpi.

Elin ilman lasta 48 vuotta, tulin siis varsin vanhana äidiksi. Ei ihme, jos vaikutan lapseni silmissä nykyisin seniililtä, kun yksi paljon aikaa vievistä tekemisistänikin on vuodepotilaan syöttäminen, jolloin lapsen läsnä ollessa alan päästellä hänelle hysss-ääniä, kun hiljaa olo alkaa käydä vaikeaksi. Siis ’tyhmä äiti’ vilkkaalle tytölle…

 
Äitini ei kertonut minulle paljonkaan elämästään ennen syntymääni. Olen koonnut hänen tarinansa sukulaisilta ja asiapapereista sekä omista muistoistani.

Kerronko minä lapselleni itsestäni? Kysyykö hän? Minä en äidiltä osannut kysyä. Ja mitä kertoisin? Mistä hän haluaisi tietää? Existäni? Miten pienestä oli kiinni, että kohtasin hänen isänsä ja kuinka täydellisen valkoinen lumi oli peittänyt maan sinä iltana? Kuinka kovasti halusimme lapsen? Miten ponnistelimme viisi vuotta saadaksemme hänet?

Entä kiinnostaako häntä, mitä muinoin oli liftaaminen ja miltä maailma näyttää rekan ohjaamosta? Millainen oli Christiania äidin nuoruudessa? Vai haluaako hän kuulla kovaa työtä vaativista opinnoista, elämästä Euroopan miljoonakaupungeissa tai tiiliskivikirjojen syvällisistä elämännäkemyksistä?

Vai jostain ihan muusta? Lapsuudestani ja kouluajasta? Vaikkapa siitä, kun opettaja ja oppilas lähinnä vihaavat toisiaan ja vain toisella on valtaa? Tai niistä opettajista, jotka kannustivat eleettömästi.

Tai kenties siitä Ruisrockista ja millaista siellä on uida ja sukellella meressä pikku hiprakassa, kun iso rahtialus liukuu läheltä ohi.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *