Siirry sisältöön
Adoäidin elämää

Adoptioperhe ja Turun surun varjo

23.08.2017

 

Verkkokalvolleni on porautunut kuva poliisin rekonstruktiotilanteesta, jossa nuorehko nainen keltaisessa huomioliiviissä seisoo Turun torilla vieressään lastenvaunut. Ne lastenvaunut! Kestää kauan ennen kuin se kuva haalenee, josko koskaan. Se lapsi! Se kohtalo! Se tragedia!

Täältä kaukaa ja ilman ajantasaista kuvajournalismia jopa terorrihyökkäyskin Turussa ei ole vaikuttanut minun niin voimakkaasti kuin olisi voinut. Kouluampumiset, varsinkin Jokela, joka oli ensimmäinen ja jota lähellä olin tapahtuma-aikaan, järkyttivät enemmän. Suomen kouluissa on tehty paljon hyvää työtä sen jälkeen ja koulurauha on saatu pysymään. Asiat muuttuvat parempaan suuntaan, kun niihin tosissaan puututaan.

Terrorismin suhteen en ole yhtä optimistinen. Se ei ole vain yhdestä koulusta tai maasta kiinni, vaan laaja, monimutkainen kansainvälinen asia, joka on vain osittain yhden valtion hallittavissa. En kuitenkaan osaa kantaa siitä sanottavaa huolta tai suuremmiten pelätä. Elämä jatkuu.

Enemmänkin kannan huolta maahanmuuttajia puolustavien ja vastustavien ryhmien välisestä vihapuheesta. Kansan kahtiajakautumisesta, vihamielisyydestä netissä ja katukohtaamisissa. Valtiovallan edustajien puheissa on korostettu malttia ja tolkkua, mutta toteutuuko se käytännössä? Sitä tarvittaisiin ja sitä sydämestäni toivon.

Rasisimi ja adoptioperhe

Näissä asioissa minulla on aina oma lehmä ojassa. Vaikkakaan kiinalaisennäköisen ihmiset eivät ole osallistuneet terrorismiin Euroopassa eivätkä saaneet osakseen painostusta tai halveksuntaa, minä tunnen silti aina levottomuutta, kun rasismi nostaa päätään, olkoonkin vaikka ihan eri ihmisryhmää vastaan.

Rasisimi on peikko, jonka kanssa meillä painiskellaan silloin tällöin. Se voi olla töykeä bussikuski, tympeä aikuinen, nuori tai toinen lapsi, joka ei anna bussin penkissä tilaa, pitkä epäystävällinen katse, eristämistä ryhmästä sellaista pientä mukaviatonta mutta salakavalaa. Kyllä lapsi sen huomaa ja siitä kärsii, vaikka muuta teeskentelisikin.  Sitä sattuu, tai ei satu aikuisen on vaikea tietää, mitä kaikkea lapsi kohtaa. Siitä ei ole kiva puhua, edes kotona. Adoptoitu lapsi siirtää herkästi asian pois mielestään, kun se on ohi, koska siihen on epämiellyttävä palata. Ja asia voi olla pelkästään aikuisen pelkokin, että niin tapahtuu siitä on vaikea ottaa selko. Oli niin tai näin, rasismi on jo pitkään ollut lisääntymään päin yhteiskunnassa, ja meille adoptioperheille se tuo lisähaastetta.

 

Auttajat ja poliisi

Turun tapahtumissa herätti huomiota, että uhreja puolustivat monet maahanmuuttajat. En tiedä varmaksi, oliko kyse vain median esiin nostamista ihmisistä, vai oliko heitä todella auttajissa enemmistö. Mitä suomalaissyntyiset tekivät, vai eikö heitä ollut paikalla? Jos heitä oli mukana, eivätkö he anna haastatteluja vai eikö heitä haastatella? Miksi näin? Halusivatko mamut kiillottaa kuvaa itsestään? En usko, auttaminenhan oli spontaania. Onko siis niin, että levottomammista yhteiskunnista, sodankin keskeltä tulleilla on kokemusta heikosta, olemattomasta tai puolueellisesta poliisista? Ovatko he tottuneet siihen, ettei heitä kukaan puolusta itse se on tehtävä. Suomen poliisihan korosti jälkikäteen, ettei vastaavissa tilanteissa pidä lähteä itse toimimaan, vaan tulee soittaa hätänumeroon. Siihen me suomalaiset olemme tottuneet, koska meillä poliisi ja pelastuspalvelu toimii ripeästi ja asianmukaisesti.

Minulla olisi paljon kysymyksiä, mutta vastauksia vähemmän…

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »