Siirry sisältöön
Adoäidin elämää

Lomalumet

24.02.2017

 

Lauantaiaamuna auton peräluukku on ahdettu täyteen tavaraa eikä takapenkkikään tyhjä ole, kun suuntaamme tytön kanssa kahdestaan isäni luo maalle viettämään talvilomaa.

Isä ja tyttöni ovat hyvät kaverukset heillä riittää yhteistä puuhaa. Minä käyn joka päivä äitiäni katsomassa. Joinain päivinä istun hänen kanssaan tuntikausia. Juttelen, laulan, näytän valokuvia ja selitän, ketä niissä on ja mitä kuvassa on tekeillä, syötän ruokaa. Visiiteistä lyhyin on lähtöpäivänä ja kestää vain viisi minuuttia. Mutta poikkeamattakaan ei voi jättää.

Isä, tyttö ja minä käymme mökillä tarkistamassa tilanteen.  Lumikansi peittää järven. Tyttö päättää kokeilla onkionneaan ja alkaa kairata avantoa, jonka isä sitten tekee loppuun. Ei sieltä kalaa tule, mutta onhan kairaus ja ongen uitto lapsuudesta tuttu yhteinen puuha. Aurinko pilkistää esiin ensimmäisen kerran.

 

Seuraavana päivänä isä lastaa moottorikelkan peräkärryyn ja suuntaamme läheiseen kansallispuistoon. Aluksi aurinko piileskelee pilvien takana, tunnelma on suorastaan synkkä. Säätiedotus on näyttänyt muuta. Kun sitten olemme jo matkalla jäälakeudella, aurinko tulee kunnolla esiin ja saa kirkkaan, sileän jään loistamaan peilinä. Sitä valon määrää! Aurinko ja kylmä pohjoistuuli kilpailevat keskenään, mutta kun saavumme perille saareen metsän suojaan, aurinko voittaa lämmöllään ja tekee olon autuaaksi. On rattoisaa istuksia nuotiolla tulen ääressä, auringon lämmittäessä selkää, paistaa makkaraa ja juoda kuumaa. Herkuttelemme, juttelemme ja kehumme kilpaa säätä ja maisemia.

 

Tutustumme saareen ja muihinkin nuotiopaikkoihin. Isä ja tyttö ajavat kelkalla, minä kävelen polkua pitkin. Sattuu huvittava kömmähdys, kun näen jo kaukaa rinnettä laskeutuessani, että toisellakin nuotiopaikalla palaa jo tuli ja sen ääressä istuu kaksi hahmoa: toinen tumma ja toinen pinkkitakkinen, ihan niin kuin isä ja tyttö. Riennän heitä kohti ja huudan jo kaukaa iloisesti: Hei, täällähän te jo olettekin! Nuotiolla istuu kuitenkin aivan tuntematon aviopari! Minua sekä nolottaa että naurattaa, mutta keskustelunaloituksena tervehdykseni toimii mainiosti ja pääsemme jatkamaan juttua. He ovat kansallispuiston kävijäkonkareita ja opin heiltä monta hyödyllistä asiaa myös kesää koskien.

Keskiviikkona starttaamme tytön kanssa kotia kohti. Tapaamme kouluaikaisen kaverini pikkukaupungissa, käymme kolmisin elokuvissa ja syömässä kiinalaisessa ravintolassa. Ruoka on hyvää. Syön vähän liikaa. Tyttökin syö kunnon annoksen, mistä mieleni on hyvä.

 

Paluumatkalla kotiin on kauhea lumimyräkkä. Lumi liehuu, repii ja riuhtoo edessämme joka suuntaan kuin ei tietäisi, mihin suuntaan mennä: ylös, alas vai sivulle. Välillä se pimentää edessä ajavan perävalot. Ja lumentulo vain lisääntyy. Lopetan ohittelut. Nopeus putoaa ja putoaa. Lopulta ajamme moottoritiellä kolmeakymppiä. Aikaa kuluu. Väsyn. Alan toivoa, ettei kukaan vain kolaroisi, jotta liikenne ei vain seisahtaisi paikoilleen.

Kotipihaan on kertynyt jo kinoksiksi lunta, kun vihdoin parkkeeraan. Raahaamme matkakamppeet sisään ja manaan niiden määrää. Soitan isälle ja lähetän muutaman tekstiviestin, että olemme turvallisesti perillä. Matka on ohi. Kotona ollaan.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »