Siirry sisältöön
Adoäidin elämää

Adoptioprosessi alkaa

03.03.2017

 

Me olimme harkinneet adoptiota jo pitkään. Ja me olimme unelmoineet niin paljon omasta lapsesta. Kerran olimme jo melkein aloittaneet adoptioprosessin, mutta sitten kuitenkin yritimme vielä kerran biologian voimalla. Tulos oli pettymys, niin tuttu, usein toistunut.

Okei, lähdetään sitten yrittämään sitä adoptiota.

Soitan vuoden alussa kotikaupunkini adoptiovirkailijalle, joka ohjaa ystävällisesti ottamaan yhteyttä kaupunkimme adoptiopalvelunantajaan, joka on Pelastakaa Lapset ry. Kokoan uudelleen voimani ja soitan taas. Maaliskuussa olisi seuraava adoptioprosessia koskeva infotilaisuus. Tulkaa ihmeessä. Tervetuloa! Lisää odotusta, mutta olemmehan me tottuneet.

Syyskuun seitsemäntenätoista istumme Pelan odotusaulassa hiostavilla tekonahkatuoleilla. Hermostuttaa hirveästi. Sydän väpättää. Tämä on järjettömän tärkeää meille. Jos tämä menee pieleen, kuinka minä kestän…

Otan lehtipinosta luettavaa, mutta en saa lausettakaan luetuksi. Mieheni istuu melkein vieressä, mutta emme keskustele mitään. On tästä niin paljon puhuttu jo. Myös siitä, millainen ihminen sosiaalityöntekijämme, adotioneuvojamme olisi? Nyt yritetään kestää tämä kauhea odotus. Mitä hän meistä ajattelisi? Mitä hän kysyy, miten suhtautuu meihin? Millainen rima meidän pitää ylittää? Tuijotan sen ihmisen ovea, jolla on elämäämme ja unelmiimme käsittämättömän suuri valta.

Ovi pysyy pitkään kiinni. Aika ja olo tuntuvat Dalin maalauksen valuvalta kellolta.

Lopulta meidät kutsutaan sisään. Ihan mukava ihminen, sittenkin. Asiallinen, ystävällinen. Tietysti hän tietää, että ensikertalaisia voi jännittää, onhan hän työhönsä koulutettu ja kokenutkin. Ehkä tästä selviää.

Meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin hypätä tähän kelkkaan. Alamme keskustella.

 

Aloitamme lähes vuoden mittaisen adoptioneuvonnan, jossa kelpoisuutemme adoptiovanhemmiksi punnitaan perin juurin. Kiveäkään ei jätetä kääntämättä.

Me valitsemme täydellisen avoimuuden tien. Kerromme itsestämme kaiken, mitä kysytään, kaunistelematta. Kouluttaudumme kaikkeen, mihin vain adoptioprosessin aikana ehdimme. Osallistumme kursseille, tietoiskuihin, adoptiovalmennuksiin, adoptioperheiden tapaamisiin, vierailemme perheissä tutustumassa adoptiolasten ja heidän vanhempiensa elämään.

 
Teemme oman osamme. Mutta tunnemme kuin olisimme astuneet junaan, jonka pyörät pyörivät meistä riippumatta omassa tahdissaan, joskus nopeasti, mutta yleensä hyvin, hyvin hitaasti. Tai kuin olisimme sellaisen kaarnalaivan kuljetettavina, joka välillä syöksyy vinhasti vuolaassa virrassa ja joskus juuttuu pitkäksi aikaa paikoilleen kivien väliin.

Saavummeko koskaan perille, ja mikä meitä siellä odottaa?

 

2 vastausta artikkeliin “Adoptioprosessi alkaa”

  1. Kiitos, upeaa olla mukana matkalla sanoo:

    Kiitos tästä, jatkoa odottaen, sydämen kipu on melkein käsin kosketeltavaa.

    1. Tuula sanoo:

      Jatkoa tulee, kunhan kerkeän taas menneitä muistelemaan. Tarkoitus on käydä adoptioporosessin vaiheita läpi nykypäivän ja muiden aiheiden ohessa. Pyydän kärsivällisyyttä 🙂

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »