Puolen sydämen lapsi Osa 15: Leikkausta, leikkiä ja laattaa

Esitutkimukset ovat ohi ja viikonlopun ajan kotona jännitetty maanantain leikkausta. Nyt siirrytään tositoimiin ja blogin narratiivissa dramaattiseen preesensiin, Mikko Rimmistä vapaasti mukaillen.

Sairaalaan lähdemme jo seitsemän jälkeen. Onneksi paikallisliikenne ei ole lakossa, vaikka heidän tavoitteitaan sympatiseeraankin. Ihan käytännön vuoksi hyvä tällä kertaa, jos näin itsekkäästi saa ajatella. Pientä jännitystä voi havaita kaikilla kolmella, mutta yleinen tunnelma ei ole niin paniikinomainen kuin aiemmilla leikkausreissuilla. Tällä kertaa operaatio on pienempi ja ainakin H ja minä tiedämme vähän paremmin, mitä odottaa. Saimaa olemme prepanneet henkisesti viikonloppuna. Leikkiterapian tavoin lääkärilelut ovat olleet ahkerassa käytössä ja erilaisia sairaala-aiheisia kirjoja on luettu sivutolkulla. Ainakin toivomme olevamme valmiit koitokseen.  

Leikkaukseen

H on ottanut töistä vapaata, ja minulla on opetukseton viikko. Pääsemme siis koko porukan voimin sairaalalle. Jonoja on ennakoidusti vähän, ja pääsemme pian esitutkimuksiin – jo toisiin tämän keikan aikana, joskin huomattavasti ripeämpiin. Odotushuoneessa meitä tulee viihdyttämään sairaalaklovni, johon Saima, pienen ujostelun jälkeen ihastuu. Pelle viihdyttää koko odotushuoneen porukkaa, mutta lupaa tulla meidän mukaamme nukutukseen. Tavallisesti koen kaiken ylimääräisen häsellyksen rasitteena, mutta en nyt. Olen äärettömän kiitollinen: ensin leikkiterapia ja nyt tämä. Rentoudun itsekin ja heittäydyn mukaan hassutteluun. 

Lapsi saa lääkityksen ja simahtaa hoitohenkilökunnan, minun ja klovnin valvovien silmien alla. Kaikki on mennyt niin hyvin, ettei lapsen tajunnan sammuminen tunnu edes kovin kamalalta tällä kertaa. Kauhu leikkauksen sujumisesta on toki totuttuun tapaan sykäyksin repivä, mutta siitä selvitään. On aina aiemminkin selvitty, tuttua huttua, vakuutan itselleni. 

Lähdemme H:n kanssa kotiin jännittämään kirurgin soittoa. Aika kuluu taas huomaamatta. Voisi kuvitella, että se matelisi tällaisessa tilanteessa, mutta omalla kohdallani minuutit vain häviävät tyhjyyteen. Kuin itsellänikin taju lähtisi leikkauksen ajaksi. Vihdoin kirurgin soitto havahduttaa minut: Kaikki on mennyt mainiosti! Yritän kysellä hieman lisätietoja, mutta ilmeisesti huippukirurgit on palkattu leikkaamaan, ei jutustelemaan. Ymmärrän tämän. Parin tunnin kuluttua voimme mennä käymään teho-osastolla. Valmistautuminen sairaala-arkeen alkaa.

Teholla

Leikkauksen, teho-osasto- ja tehovalvonta-ajan yövymme H:n kanssa tuttuun tapaan kotona. Olen kehittänyt itselleni aamurutiinin ennen sairaalalle menoa: Bussipysäkin vieressä on kuntosali, jossa käyn pumppaamassa pahimmat ahdistukset pois thrashin ja Bloodhound Gangin siivittämänä. Aamuisin on kivasti tilaa ja vapaita painoja runsaasti käytössä. Sieltä on hyvä lähteä kroppa viritettynä sairaalapäivää varten kuuntelemaan lääkärin kierron tuumailuja.  

Teho-osaston vierailut ovat kohtalaisen lyhyitä, sillä lapsi on lääkittynä ja lähinnä nukkuu. Jo parin päivän jälkeen hän siirtyy tehovalvontaan, jossa ei niin ikään mene paria päivää kauempaa. Siellä voimme jo oleilla pidempään ja keksiä pientä viihdykettä kuten palikkaleikit, kirjat ja Ryhmä Haun seikkailut. Tehopuolella ei tarvitse paria–kolmea yötä pidempään olla, vaan pääsemme pian majoittumaan vuodeosastolle.

Henkilökunta on jälleen häikäisevän upeaa porukkaa. Kun menen hoitamaan työasioita, pahoittelen ja tunnen itseni huonoksi isäksi. He vakuuttelevat, että ei haittaa. Illalla kotiin lähtiessäni he sanovat, että saa soittaa milloin vain, vaikka monta kertaa yössä. Kaiken kiireensä keskellä koko henkilöstö huomioi meidät vanhemmat ja jaksaa vastata, vaikka suustani pääsisi millaisia urpoiluja tahansa. Ja välillä niitä kaiken väsymyksen keskellä pääseekin.

Vuodeosastolla

Meillä on sovittu tasarytmi vuodeosastolla: yö ja yö. Poikkeuksena on yhteisesti sovittu H:n kuororeissu viikonloppuna, jolloin olen luvannut olla sairaalassa kaksi yötä putkeen. Se ei ole paha rasti sillä äitini on luvannut tulla lauantaina viihdyttämään toipilasta pidemmäksi aikaa. Minä olen päivät Saiman kanssa, kun H opettaa kotona. Onneksi omat opiskelijani ovat työharjoittelussa, ja olen saanut sovittua viikon harkkatapaamiset Zoomiin tai puhelimitse. Pakolliset paperihommat hoidan iltaisin ja öisin, kun olen saanut lapsen nukkumaan. Vaiva on mitätön, sillä en nuku sairaalassa koskaan kunnon yöunia, yleensä vain neljästä viiteen tuntiin ja senkin katkonaisesti. Väsymys on hirveä, mutta sentään ennakoitu. 

Toipuminen on hämmästyttävän nopeaa. Saamme jo toisena vuodeosastopäivänä luvan ottaa monitorin piuhat pois ja leikkiä huoneessa. En voi ymmärtää, miten lapsella löytyy energiaa leikkiä monta tuntia putkeen vaikka oli vasta pari päivää sitten hengityskoneessa. Olin varautunut lähinnä istumaan läppärin ja nukkuvan toipilaan sängyn äärellä, mutta mielenkiintoisen puuhan keksiminen ja samaan aikaan töistä suorituminen osoittautuu haastavaksi yhdistelmäksi. 

Yöt ovat vaikeimpia, mutta se on ollut tiedossa jo kohta neljän vuoden ajan. Kulutan öitä lukemalla Lydia Milletin Lasten raamattua, selailemalla somen virtaa ja katselemalla YouTubesta elokuva-aiheisia pätkiä. Hetkittäin nukunkin.

Leikkien parissa jälleen

Ennen pitkää pääsemme sairaalan leikkiosastolle, siihen samaan, jossa olimme leikkiterapiassa esitutkimuspäivänä. Osaston laajuus ja monipuolisuus ällistyttää minua edelleen. Pyörin HUS:in sivuilla ja luen paikasta: 

Leikkitila Tiuhti ja Viuhti tarjoaa mahdollisuuden koti- ja nukkeleikkeihin, rakenteluun, pelaamiseen sekä auto- ja junaleikkeihin.

• Sairaalaleikkihuone Vilijonkassa voi leikisti hoitaa ja tutkia nallea, nukkea tai vaikkapa vanhempia.

• Tuutikki-huoneessa on mahdollisuus vesi- ja hiekkaleikkeihin.

• Nipsu-aistihuoneessa voi rentoutua säkkituolissa maaten ja nauttia erilaisista äänistä ja valoista.

• Ateljee Nyytissä on taidevälineitä ja materiaaleja maalaamiseen, piirtämiseen, muovailuun ja askarteluun.

• Mallihuone Hemulia voidaan hyödyntää tilanteissa, joissa lapsi jännittää kovasti sairaalaan tuloa. Hemulissa lasta voidaan valmistella sairaalaan tuloon ja toimenpiteisiin sovitusti jo etukäteen.

• Opetuskeittiö Hosulissa kokataan ja leivotaan viikoittain lasten ja nuorten kanssa.

• Musiikkihuone Nuuskamuikkunen on tarkoitettu etenkin nuorille yli 12-vuotiaille potilaille ja heidän luonaan vieraileville ystäville ja perheelle. Huoneessa voi myös pelata biljardia ja pöytäfutista sekä soittaa ja laulaa. Musiikkihuoneessa voivat myös pienemmät lapset viettää aikaa.

Käsittämätöntä! Linnanmäen ranneke maksaa nykyään yli viisikymppiä, mutta näihin huvituksiin riittää parantumaton sydänvika tai muu klenkka.

Paikalla on myös Saimaa paria vuotta nuorempi leikkikaveri. Hän on viettänyt koko elämänsä sairaalassa. Se pysäyttää. Energiani ovat kuluneet omasta sairaala-arjesta selviämiseen, joten en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että on tietysti olemassa lapsia, jotka ihan oikeasti asuvat sairaalassa. Lapsia, jotka eivät koskaan ole poistuneet sieltä. Kyseinen tapaus on kaiken kaikkiaan mainio tyyppi, ja uppoudun leikkimään hänen kanssaan toviksi, kun Saima touhuaa omiaan valtavan leluvalikoiman kanssa. 

Uusi Lastensairaala on saanut lahjoituksena akkukäyttöisen Teslan. Siis lelun, mutta täysin ajettavan. Siinä on vaihteet eteen ja taakse sekä kaasu- ja jarrupoljin. Saima haluaa tietenkin kokeilla ja muutaman menestyksekkään metrin jälkeen rysäyttää päin seinää. Tilannenopeus on maltillinen, joten henkilö- ja materiaalivahingoilta vältytään. 

Ravitsemusongelmia

Sairaala piffaa Saiman eväät, mutta minä joudun hankkimaan omani lähikauppojen valikoimista tai sairaalan kahviosta, jonka hinnat ovat sen verran muikeat, ettei sen tarjontaan voi montaa kertaa viikossa turvautua. Kukkaroystävällisiksi vaihtoehdoiksi jäävät siis Meilahden S-Market ja LIDL. 

Lidlistä tarttuu mukaan valmissalaatteja, wrappeja, pari mikroateriaa, proteiinivanukkaita. Einekset alkavat tökkiä todella nopeasti. Perjantai-iltana olen jo täysin tympääntynyt. Postaan Facebookiin kuvan saatetekstillä:

Ita ja yö ovat muutoinkin tavallista vaikeammat. Uni on jälleen huonoa meillä molemmilla. Lapsi herää vähän väliä ja pyytää silittämään. Raahaan painavan vierassohvan sairaalasängyn viereen ja yritän silitellä kalterien välistä. Nukumme lyhyissä pätkissä muutaman tunnin. Aamulla olo on kurja. 

Äiti tulee käymään. Se on hyvä, sillä voimani alkavat olla lopussa. Tekee hyvää sekä saada vähän omaa hengähdysaikaa että saada aikuista seuraa. Päätämme mennä kahvioon syömään, etenkin kun äitini lupaa tarjota. Ei tee oikeastaan mieli syödä mitään, vaikka on nälkä. Otan viikonloppuisin äärimmilleen riisutusta salaattibuffetista jotain, jos vaikka tuoreehkot kasvikset ja proteiini piristäisivät. 

Äitini ja Saima menevät leikkitilaan ja minä katson, virkistäisikö käynti sairaalan kuntosalilla. Päätän kokeilla Arnold big six -treeniä ilman vatsalihasrutistuksia: kyykky, jonka vaihdan prässiin, penkki, jonka vaihdan ristitaljaan, ylätalja, pystypunnerrus ja hauiskääntö, joita en niin ikään jaksa suunnitellusti. Kolmannen kierron kohdalla huomaan, että olen vaihtanut jokaisen liikkeen kevyempään. Treeni ei kulje ja jää auttamatta vajaaksi. Ehkä parempi niin, tuumin.

Tauti iskee

Iltalääkkeiden aikaan yökkäys tulee. Voimalla. laitan kädet kupiksi lapsen suun eteen, ja käsikupin täytyttyä oksennus valuu sormieni yli housuille.
“Voisitko tuoda kupin ja paperia!” huudan hoitajalle, joka on jähmettynyt tuijottamaan huoneen nurkkaan.
“Voisitko NYT KIITOS!” korotan ääntäni entisestään. Hävettää huutaa.
Hoitaja havahtuu ja kiirehtii minulle oksennuspussin, paperipyyhkeitä ja muuta tykötarvetta. Koitamme antaa särkylääkkeen uudelleen. Sama lopputulos. Menemme suihkuun ja yritän nyrkkipyykillä pestä isoimpia roiskeita housuistani. Särkylääkeherkkyys huolestuttaa: yöstä on tulossa vaikea. 

Kaikesta huolimatta lapsi nukahtaa pian. Minä käyn syömässä einespastan ja proteiinirahkan. Tunnin kuluttua vatsa kramppaa. Yritän mennä vessaan mahdollisimman äänettömästi ja annan palaa. Iltapala solahtaa pyttyyn parilla rykäisyllä. Pistän pahoinvoinnin stressin piikkiin, sillä olo ei ole erityisen sairas. Pian horkka alkaa ja tärisen sohvalla. Saima herää ja pyytää silittämään. Raahaan jälleen sohvan sängyn viereen ja koitan tehdä parhaani. H:lle en halua laittaa viestiä. Hän ei kuitenkaan voisi tehdä mitään muuta kuin murehtia. Jostain syystä en osaa yhdistää omaa pahoinvointiani lapsen vastaavaan, vaan pidän täysin eri syistä johtuvana. Päätän kertoa tilanteestamme vasta aamulla. 

H tulee sairaalalle aamulla nopeasti viestini saatuaan. Yritän pitää pääni jollain tavalla kasassa, mutta hän ottaa tapansa mukaan homman ripeästi haltuun. Tilaan taksin ja istun takapenkillä potien huonoa omatuntoa siitä, että riskeeraan kuskin terveyden. Lotraan käsidesiä ja yritän pitää suuni tiukasti kiinni. Kun pääsen kotiin, laitan kaikki sairaalassa käyneet vaatteet koneeseen pitkälle ohjelmalle, käyn suihkussa, lotraan käsidesiä ja romahdan sohvalle. H ja Saima saapuvat kotiin. Makaan puolitietoisena loppupäivän ja seuraavan yön. Aamulla olo on jo hieman parempi. Saima on onneksi jo toipunut. Illalla tauti on saavuttanut H:n. Viimeistään tässä vaiheessa tunnustan itselleni, että sama tautihan se. Onneksi olen ainakin yrittänyt pitää hygieniasta mahdollisimman – ja H on pitänyt erityisen – hyvää huolta.  Luvassa on riemukas viikko yhden noroa sairastavan ja kahden siitä toipuvan perheessä. Samalla pitää muistaa leikkauksen jälkihoito ja uusi lääkitys. En ole sinänsä huolissani. Onhan sitä ennenkin selvitty, pahemmastakin.