Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Puolen sydämen lapsi Osa 2. Sairaala

29.07.2020

Kuva: Samu Heikinmatin arkisto

Vastasyntyneen vaipanvaihto tuo lähes autenttisen normaaliuden tunteen, mutta kotiutumiseen on vielä matkaa.

Vauvaa päätettiin odotella aivan lasketun ajan korville, jotta hänellä olisi mahdollisuus vahvistua kohdun suojassa. H ei halunnut synnytystä käynnistettävän, vaan edetä niin omaan tahtiinsa kuin mahdollista. Synteettistä oksitosiinia tai vastaavia kemikaaleja ei mielellään saisi käyttää. Minusta se oli myös hyvä ajatus. Synnyttämisestä en osannut sanoa oikein mitään, eikä se minun päätettävissäni onneksi ollutkaan. Ajattelin vain, että kun vauva joutuu elämään ensimmäiset viikkonsa laitteiden ympäröimänä ja vahvasti lääkittynä, olisi hänen hyvä aloittaa matkansa edes jossain määrin luonnollisesti.

Kesäkuun ensimmäisenä lauantaiaamuna puoli viiden maissa H herätti minut ilmoittamalla, että vedet menivät. Soitimme Naistenklinikalle, josta kerrottiin, että nyt kannattaa syödä aamupala, juoda teet ja kahvit – vasta sen jälkeen on syytä ilmestyä paikalle. Minä kuivailin lapsivesiä lattialta, keitin tee- ja kahvivettä ja olin jollain tavalla kovin lohdullinen, jopa tyyni, vaikka hermostuttikin. Nyt mennään, eikä mitään voi enää perua tai muuttaa, mikä helpotus! Onkohan hukkuvalla samanlainen tunne, kun hän on ymmärtänyt, ettei enää kykene nousemaan pintaan? Onko se julma ajatus?

Nyt mennään, eikä mitään voi enää perua tai muuttaa, mikä helpotus!

Taksikuski katsoi meitä ja kysyi, onko kiire. Vastasin, että nyt ei enää oikeastaan ole, aamukahvikin saatiin juoda rauhassa. Parempi, että tässä vaiheessa hidastetaan, ajattelin. Hän kertoi, kun oli ensimmäisen kerran urallaan heittänyt keikan synnärille. Oli kuulemma jännittänyt niin, että tupakkalakon rikkominen oli ollut lähellä.

Kiire ei kuskilla nyt olisikaan ollut, sillä meidät lähetettiin vielä kotiin. Juttelimme, katsoimme Netflixiä ja herkuttelimme. Yritimme saada supistukset toden teolla alkamaan. Edistystä ei kuitenkaan tuntunut mainittavasti tapahtuvan.

Avuton isä, mutta isä silti

Noin vuorokauden jälkeen H otettiin sisään, mutta minut passitettiin koronariskin vuoksi vielä kotiin odottelemaan. Join mukitolkulla kahvia, viihdytin Sulo-kissaa ja luin viestejä klinikalta. En tohtinut itse lähettää niitä turhan usein, sillä halusin, että H saa kaiken levon, jonka vain voi, vaikka tunnin välein olisi tehnyt mieli kysellä kuulumisia. Kävin kaupassa, mutta en osannut laittaa koriin mitään järkevää. Ostin eineskerrospurilaisen, jonka söin kylmänä suoraan muovisesta säilytyspussista ja join mukissa ainakin tunnin kylmennyttä kahvia painikkeeksi.

Naistenklinikalla oltiin tuotu järeät aseet kentälle. Synnytys piti vastoin aikaisempia toiveita käynnistää, joten suunnitelmista poiketen sekä ballonki että oksitosiini olivat käytössä. Myöhemmin H sanoi, että epäili oksitosiinia kovista synnytyskivuista, joita helpotettiin vielä epiduraalilla.

“Isä”, kätilö kutsui minua isäksi!

Illalla seitsemän aikoihin tuli soitto: nyt saa tulla paikalle. Olimme onnellisia siitä, että isä pääsi edes synnytyssaliin mukaan. “Isä”, kätilö kutsui minua isäksi! Se tuntuu ihmeelliseltä! Olo oli melko avuton, mutta yritin tarjota H:lle syötävää ja juotavaa, taluttelin vessaan, painelin kipua lievittävän TENS-laitteen Boost-nappia aina supistuksen alkaessa ja hengittelin ölisevällä äänellä mukana. Ponnistusvaihe oli rankkaa katsottavaa, välillä oli todella epätoivoinen olo. Ihailin H:n sisukkuutta ja jaksamista, vaikka hän oli tuskainen ja tuntui välillä täysin katoavan kivun maailmaan. Kätilö oli huomioiva ja kannustava. Päätimme viedä hänelle kukkia ja jotain hyvää, mikä on vieläkin toteutumatta, mutta edelleen suunnitelmissa.

Melkein kymmenen pistettä

Viimein Bebe saapui. En tiennyt lainkaan, mitä odottaa. Elokuvissa vauvat ovat syntyessään aina limaisia ja verisiä, mutta meidän vauvamme oli aivan vaalean kinan peitossa. H sai pitää häntä sylissä lyhyen onnellisen minuutin, napanuoran katkaisun ajan.
“Haluatteko antaa hänelle pienen suukon otsalle”, kätilö kysyi.
Kyllä me halusimme.

Hän sai yhdeksän pistettä kymmenestä. Yksi piste miinustettiin sinisyydestä.

Vauva vietiin pian lääkittäväksi ja valmisteltavaksi teho-osastoa varten. Sain kuitenkin käydä ottamassa hänestä muutaman kuvan. Hän nukkui ja näytti aivan tavalliselta lapselta.

“Haluatteko antaa hänelle pienen suukon otsalle”

Seuraavana päivänä pääsimme katsomaan Bebeä. Lastensairaalan neljännen kerroksen teho-osaston huoneen 14 lastensängyssä makasi pieni mytty, johon meni letkuja ja johtoja. Olin harjoitellut mielessäni tätä kohtaamista monta kertaa, ja se oli auttanut: ei tuntunut niin pahalta, kuin olin kuvitellut. Tietysti leikkauksen jälkeen näky olisi pahempi. Vauva näytti aivan pieneltä nukelta, epätodelliselta. Hän ei ollut avannut vielä silmiään, mutta oli tajuissaan. Hoitajat ottivat meidät välittömästi mukaan käytännön vanhemmuuteen ja laittoivat hoitamaan vauvaa: vaihtamaan vaippaa, ripustamaan unilelua ja vastaavaa. Normaaliuden tunne oli lähes autenttinen, vaikka ympärillä oli lääkkeitä ja laitteita. Ehkä juuri siinä vaiheessa sain ensimmäisen kosketuksen isyyteen, ja se huumasi minut välittömästi.

Noin viikon jälkeen aloimme valmistautua leikkaukseen. Lapsi fyysisesti ja me vanhemmat henkisesti. Leikkauspäivä oli ainoa, jolloin en käynyt sairaalassa. Arvio oli, että itse operaatio kestäisi nelisen tuntia ja alkaisi aamukymmenen jälkeen. Kirurgi lupasi soittaa heti kun homma olisi paketissa.

Tähänastisen elämän pahin päivä

Kirurgeilla ja lääkäreillä on oma tapansa esitellä asiat: Siinä missä sairaanhoitajat teho-osastolla lähestyvät empatialla ja ihminen edellä, lääkärit kertovat ensin kylmän riskianalyysin, jossa kärkenä on usein epäonnistuminen. Tai siltä se ainakin tuntuu. Tämä on aivan ymmärrettävää, sillä toki heillä on oma tehokas työskentely- ja kommunikaatiotapansa. Mielummin minä otan lääkärin, joka osaa pitää lapseni hengissä ja on julmankin suora kuin asiansa pehmeästi esittävän töhelön. Tietysti optimaalisinta olisi saada sekä pehmeä että taitava lääkäri, mutta erittäin hyvä näinkin. Meidän kirurgillamme oli puhelimen soittoäänenä Star Warsin Imperiumin tunnussävelmä, mutta siitä ei ehkä kannata vetää liikaa johtopäätöksiä. Asiallinen ja mukava mies.

Pelkäsin koko ajan, että lapseni makaa kuolleena rinta auki leikkaussalin pöydällä.

Kun viiden jälkeen ei soittoa sairaalasta kuulunut, aloimme olla jo paniikissa. Toistelimme toisillemme, että kaikki menee hyvin ja että jos jotain olisi mennyt pieleen, soitto olisi tullut jo aiemmin. Vakuutteluista huolimatta pelkäsin koko ajan, että lapseni makaa kuolleena rinta auki leikkaussalin pöydällä. Vasta seitsemän aikoihin kännykkäni soi ja sairaanhoitaja kertoi kaiken menneen suunnitelman mukaan. Ongelma oli siinä, ettei kummankaan vanhemman numeroa löytynyt mistään sairaalan tietokannasta. Hoitaja oli löytänyt työpöydältä post it -lapun, jossa oli jokin numero ilman nimeä ja päättänyt kokeilla, tärppäisikö. Moni on tämän tarinan kerrottuani kysynyt, että olinko vihainen. En ollut. Olin niin huojentunut, etten itkultani edes kunnon kiitosta pystynyt sanomaan: lapsemme oli elossa.

Erityistä lastenhoitoa

Kävimme katsomassa vauvaa heti leikkausta seuraavana päivänä. Meitä oltiin varoitettu, että näky saattaa olla järkyttävä, mutta olin niin iloinen kaikesta, etteivät letkut ja turvotus minua juuri häirinneet. Lapsen rinta oli jätetty pariksi vuorokaudeksi auki, ja avointa rintalastaa peitti vain ohut folion tai sellofaanin kaltainen kalvo, jonka läpi kuulsi sykkivä sydän. Ilahduin joka kerta, kun kalvo nousi sydämenlyönnin mukana.

Lapsi alkoi hiljalleen toipua ja hänet siirrettiin teho-osastolta vuodeosastolle. Saimme valtavasti ohjeita ja neuvoja. Osa liittyi vanhemmuuteen, osa sydämeen. Ajattelin, etten juuri erottele niitä, sillä tällä lapsella olisi vain vähän tavallista pidempi käyttöohje. (Ei niissä tule käyttöohjetta mukana, se on tullut huomattua!) Opettelimme muiden vauva-arkitoimien lisäksi nenä-mahaletkun käyttöä, lääkityksen antoa, happisaturaation seuraamista ja päivittäistä pesuhetkeä. Opin, että sydänlasta ei leikkauksen jälkeen voi kanniskella aivan miten haluaa, vaan hänet otetaan selälleen, niska omaan kyynärtaipeeseen ja jalasta kiinni, jolloin pesu onnistuu näppärästi. Tai pitäisi onnistua: Bebe oli liian pieni tai minun kyynärvateni on liian pitkä, joten sain hänet vaivoin pidettyä käteni päällä. Sittemmin olen hionut tekniikkaani.

Hoitajat jaksoivat selvittää minulle kaikki kikat moneen kertaan. Heidän menetelmänsä kuitenkin oli tehdä itse ja kertoa, mitä he tekevät, kun minä puolestani olisin halunnut tehdä täysin itse kuunnellen samalla ohjeita. Lopulta aloin vain työntää näppejäni hoitajan käsien alle, silloin hän ymmärsi, muttei onneksi pahastunut. Löysimme yhteisen kielen. Mietin, mitenköhän sellaiset vanhemmat oppivat nämä taidot, jotka eivät saa opastusta teho-osastolta lähtien ja kirjaimellisesti kädestä pitäen.

Aloin hermoilla vauvan kotiutumisesta. En tuntenut itseäni valmiiksi – en isänä, huoltajana tai edes lapsenvahtina.

Samu Heikinmatti
Kirjoittaja on noviisi monissa asioissa, mutta oppinut nauttimaan keskiyön kahvihetkistä.

Puolen sydämen lapsi – HLHS-isän alku Osa 1. Diagnoosi
Puolen sydämen lapsi Osa 3. Koti (ilm. 30.7.2020)

6 vastausta artikkeliin “Puolen sydämen lapsi Osa 2. Sairaala”

  1. Neljän lapsen ja kolmen enkelin äiti sanoo:

    Loistavaa ja rehellistä kirjoitusta 👍

  2. Seija Ventola sanoo:

    Vaikka tämä tarina on jo ohi, vieläkin salpaa hengitystä, kun elää tarinan mukana. Toivon että tästä oppivat kaikki vanhemmat, jotka saavat lapsen helpomman kautta. Ei siis turhaa marinaa normaaleista asioista, mitkä liittyvät vauva-aikaan.

  3. ❤️Äiskä sanoo:

    Todella liikuttavaa lukea heidän hetkistään ja ihanasti kirjoitettu. ❤️ Itsekkin sydänlapsen äitinä ajattelisin, että jokainen vanhempi on uuden, ihmeellisen ja pelottavankin edessä vaikka olisikin ns. normaalia vauva-arkea. Kaikilla on omat huolensa ja synkät hetkensä.

  4. Sisun ja sen siskon äiti sanoo:

    Hieno kirjoitus ja nosti omatkin muistot Lastensairaalan teholta vuoden takaa mieleen. Tuo, että lääkäri pamauttaa aina huonot asiat on niin totta! Meilläkin ensin lääkäri kertoi suurinpiirtein, ettei usko pojan selviytymiseen ja sen jälkeen kehui maasta taivaaseen.
    Kaikkea hyvää teille ja moikataan kun nähdään ULS:n käytävillä ehkä joskus.

  5. CoA äiti sanoo:

    Kauniisti kirjoitettu raskaasta aiheesta. Olimme tasan vuosi sitten samassa huoneessa, teho 1 sänky 4. Oma olo oli aivan samanlainen niin halusin vain tsempata, että kyllä se siitä. Niin hyvällä asenteella kun tätä kirjoitat, olen varma että perheineen pärjäätte kaiken, mikä eteen tulevaisuus tuo tullessaan.

  6. Samu sanoo:

    CoA äiti, taisi muuten olla täsmälleen sama sänky, jossa Saimakin oli potilaana! Pieni on maailma 😀

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »