Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Puolen sydämen lapsi Osa 3. Koti

30.07.2020

Kuva: Samu Heikinmatin arkisto

Yllättävän aikainen kotiutuminen jännittää, mutta lapsenhoidosta oppii nauttimaan. Vauva opettaa.

Kuten lapsi tuli elämäämme yllätyksenä ja aikaisin, niin hän tuli kotiinkin. Luulimme, että sairaalassa vierähtää kuukausi tai jopa kaksikin ellei vielä pidempään. Kahden viikon jälkeen lääkäri sanoi aamukierrollaan, tutkittuaan ruutua hetkisen, että voimme todennäköisesti kotiutua jo seuraavalla viikolla. Ajattelimme, että tämäpä tuli nopeasti, mutta että olisi vielä aikaa laittaa kotia ja sopeutua. Maanantaina koimme jälleen yllätyksen, kun lääkäri ilmoitti, että potilas voi kotiutua vaikka tänään: paikkaa tarvitsee joku toinen kipeämmin, minkä toki ymmärsimme. Vauva tuli siis ensimmäiseksi vuorokaudeksi sairaalalomalle kotiin ja seuraavana päivänä tehtiin lopullinen kotiutuspäätös. Sisäinen äänen huusi megafoniin pääni sisällä:
Sinä et pärjää! Mitä jos käy jotain!? Se varmasti kuolee! Sinä teet jotain, että se kuolee!
Vaipanvaihto tai iltapesu eivät tuntuneet enää kovin isoilta murheilta.

Asennoiduin kuitenkin ajattelemalla, etten olisi ensimmäinen ihminen maailmassa, joka on ummikkona saamassa lapsen. Perheelliset kaverini olivat lohduttaneet, että kyllä se vauva opettaa. Oikeassa he olivatkin siinä. Pelkäsin, että sydänlapsen hoidossa olisi joitain sellaisia asioita, joita en osaisi. Piti myös aina muistuttaa itseäni sekä H:ta, että meitä on tässä kaksi. Että kaikki on uutta. Että pelaamme pitkää peliä, ei ole pikavoittoja. Käytin tarkoituksella tökeröä urheilukuvastoa, sillä jotenkin se tuntui sopivan tilanteeseen.

Sairaalaloma, kuin vuorokauden koeaika sydänvanhemmuuteen, meni hyvin. Bebe näytti parhaat puolensa ja oli selkeästi rennompi kotona kuin sairaalassa. Myöhemmin tulisi vaikeampaa, mutta sitä emme vielä tienneet eikä sairaala olisi vaikeampiin aikoihin edes auttanut. Rohkaistuimme, aloimme luottaa itseemme ja toisiimme.

Apua monesta suunnasta

Hiljalleen arki alkaa toimia. Muistan lääkkeet, osaan annostella ja syöttää ne, eikä vauvakaan tunnu inhoavan toimitusta. Apua olemme saaneet valtavasti sekä henkisiin että konkreettisiin vaikeuksiin. Meillä on kahdesta kolmeen terapia-aikaa viikossa sekä H:n oma terapia. Uupumus ja erityisvauvan tuoma muutos elämään ovat iskeneet vielä kovemmin kuin luulimme. Onneksi terapia tuntuu toimivan. Olen kahden kuukauden aikana tavannut enemmän terveydenhuollon ihmisiä kuin koko aiemmassa elämässäni.

Uupumus ja erityisvauvan tuoma muutos elämään ovat iskeneet vielä kovemmin kuin luulimme.

Äitini käy meillä kerran viikossa ja opettelee vauvanhoitoa kanssamme, mikä on myös korvaamaton apu. Tykkään suunnattoman paljon siitä, miten innostunut hän on mummoilusta, vaikka ei vaikuta lainkaan mummolta. Itse asiassa hän taitaa olla paremmassa kunnossa kuin minä. Minulla tai H:lla ei ole ajokorttia, joten äitini toimittaa myös asioita, joissa tarvitaan autoa. Minulla on siitä välillä huono omatunto, sillä tiedän, ettei äitini nauti pääkaupunkiseudulla ajamisesta. Yritän kompensoida jotenkin, kiittelemällä vuolaasti ja laittamalla ruokaa. Tekemällä jotain, minkä osaan.

Olen alkanut nauttia vauvanhoidosta. Bebe on kovin herkkä lapsi, joten jokainen vaipanvaihto tai kylpyhetki ilman korviarepivää huutoa on pieni työvoitto, jota juhlimme. Lapsi ihmettelee hassutteluani, kun puhuttelen häntä oudoilla äänillä tai heiluttelen käsiään kuin hän olisi robotti. Hän nauttii huomiosta ja läheisyydestä. Arvelen, että sairaalajakso ja toimenpiteet ovat aiheuttaneet jonkinlaisen trauman. Käynnit Lastensairaalassa ovat vaikeita: Henkilökunta on todella upeaa, mutta toimenpiteiden aikana vauva huutaa, tärisee ja hikoilee. Sitä tekee todella pahaa katsoa. Onneksi hän on nopea rauhoittumaan. Haluan tarjota hänelle turvaa, mutta ilman hössötystä tai paapomista. Olla läsnä.

Jos ei vauva huuda, kissa huutaa kyllä

Bebe nukkuu kovin vaihtelevasti, kuten pienet vauvat ilmeisesti tekevät. Kun hän herää, hän ei päästele pieniä söpöjä vauvaääniä, vaan alkaa lähes heti huutaa nälkäänsä korkealla raivokkaalla kirkumisella. Silloin on oltava ripeä. Tissillä hän ei juuri käy, vaan syö koliikkivauvoille tarkoitettua valmistetta, jota sekoitan steriiliin astiaan yön satsin valmiiksi. Vauva toisessa kädessä ja astia toisessa yritän saada 60 millilitraa sohittua tuttipulloon ja pullon mikroon. Rauhoittelen Bebeä kyykkäämällä ja laskemalla mikroaaltouunin sekunteja ääneen: yk-si, kak-si, kol-me, raskaasti tavuttaen. Joskus se toimii, läheskään aina ei. Tavoitteeni on, ettei H herää, sillä hänellä on aamuvuoro neljästä-viidestä alkaen, ja minä pääsen nukkumaan.

Koko perheen yhteisistä unista ei tule vielä mitään, mutta aiomme tulevalla viikolla kokeilla. Ja jos ei vauva huuda, kissa huutaa kyllä. Se stressaa uutta tulokasta. Siihenkin on muutosta ilmassa, sillä Sulo on jo käynyt uteliaana haistelemassa vauvaa ja makaa rattaiden vieressä, kun vauva on päiväunilla. Perheemme alkaa hitsautua yhteen, mutta hitsauspillin liekki tekee kipeää.

Perheemme alkaa hitsautua yhteen, mutta hitsauspillin liekki tekee kipeää.

Kirjoitan tämän tekstin ensimmäisiä ajatuksia juuri kuukauden täyttäneen vauvan tuhistessa lastenrattaissa vieressäni. Kello on puoli yksitoista, joten kohta on yösyötön aika. En siis ole vielä vaivautunut laittamaan häntä sänkyyn. Samalla kirjoittelen lääkärille päiväkirjaa, sillä pirpanaan on kytketty vuorokaudeksi EKG-mittari, ja vanhempien – nyt yöllä minun – tehtävänä on kuuliaisesti raportoida kaikki hänen tekemisensä taulukkoon minuutin tarkkuudella. Mittarin anturit ovat pysyneet hienosti kiinni, mutta itse mittarin kanniskelu kaulanauhassa ärsyttää, etenkin vaipanvaihdon aikana.

En olisi uskonut vielä puoli vuotta sitten kirjoittavani tällaisia virkkeitä. Ääni päässäni on luopunut megafonista ja juttelee jo vähän rauhallisemmalla äänellä, ohjaa minua: Muistitko pestä lääkeruiskut? Onhan nenä-mahaletkun teippaus kunnossa? Huomenna on vesikatko, joten varaa käyttövettä. Muista keittää se, ettei tule infektioita. Sinä pärjäät kyllä. Osaat. Se ääni on itse asiassa ihan kiva kaveri, vaikkakin herkkä hermostumaan. Nyt en kuuntele jokaista lapsen kähinää tai itkunpyrskähdystä mahdollisena merkkinä ambulanssikeikasta, vaan aprikoin, onko tuo unituhinaa, sylityspyyntö vai kenties kakkavaipan vaihto, jossa olen oppinut jo melko taitavaksi, jos tässä saa itseään kehua.

Arkihuolia on odotettu

Mitään ei ehdi tehdä, laskujen eräpäivät menevät umpeen. Illalla on liian väsynyt hoitaakseen asioita. Vauvalla on maha kipeä. Onko se nyt sitä koliikkia vai jotain muuta – joka tapauksessa pirpana kukkuu ja kitisee lähes yhtä soittoa pari kertaa kellon ympäri, ja samalla kukkuvat vanhemmat vuoroissa. Me aikuiset riitelemme väsyneinä, sovimme, syömme pizzaa ja katsomme Netflixistä Gilmoren tyttöjä tietokoneen ääni asetettuna neloselle, ettei vihdoin nukahtanut nuoriso herää. Päätän valvoa vielä yhden yön, ihan varmuuden vuoksi, että voin hyssytellä ja heijata, jos mahakipu iskee. Tällaisina hetkinä emme ole sydänsairaan lapsen omaisia, vaan ihan tavallinen perhe. HLHS ei määritä ja määrää arkeamme jatkuvasti, vaan arjen huolet löytyvät välillä samoista asioista kuin muillakin. Se tuntuu hyvältä.

Päätän valvoa vielä yhden yön, ihan varmuuden vuoksi, että voin hyssytellä ja heijata, jos mahakipu iskee.

Kiintymys kasvaa ja niin minäkin sen mukana vanhemmuuteen, yllättävän ripeästi ja varmasti. Siitä on tullut Hän, ja Hän on minulle tärkeä. Tämä ei mennyt suunnitelmien mukaan. Ehkä mitään suunnitelmaa ei koskaan minulla ollutkaan. Kohtalo on sarja sattumia, joille pyrimme antamaan merkityksen, ettei elämä tuntuisi niin kaoottiselta. Tai niin minä ainakin uskon, sillä minulla harvoin menevät asiat kuten pitäisi. Koska ei pidä.

Kello on nyt viisi aamulla, ja meillä on kohta H:n kanssa vahdinvaihto. Olen tehnyt hänelle aamiaisleivät valmiiksi ja valmistellut Bebelle maitopullon. Huomenna – tai siis tänään – suunnittelemme nimenantojuhlan ohjelmaa, mitä en malta odottaa. Nimeksi olemme päättäneet Saima Linnea. Yllättävän paljon rakkautta mahtuu näihinkin pieniin askareisiin.

Samu Heikinmatti
Kirjoittaja on noviisi monissa asioissa, mutta oppinut nauttimaan keskiyön kahvihetkistä.

Puolen sydämen lapsi – HLHS-isän alku Osa 1. Diagnoosi
Puolen sydämen lapsi Osa 2. Sairaala

4 vastausta artikkeliin “Puolen sydämen lapsi Osa 3. Koti”

  1. Peruslapsen äiti sanoo:

    Kiitos Samu, H ja Saima, että jaatte tarinanne. Olen itkenyt parkuen näitä kolmea tekstiä lukiessani…en tiedä miksi, sillä en tunne teitä, enkä ole kokenut lähellekään samaa. Silti tuntuu, kuin kaikki olisi itselle niin tuttua. Ehkä se on kollektiivinen vanhemmaksi kasvamisen kipu, huoli vauvasta ja huoli itsestä, miten kaiken handlaa. En tiedä.
    Toivon teille koko sydämestäni yhteistä tsemppiä ja voimia tällä matkalla ❤️

  2. Katrina Suikki-Hiltunen sanoo:

    Hieno tarina – kiitos sen kertomisesta. Saima Linnealle tsemppiä elämän tielle 💖💖💖.

  3. Seija Ventola sanoo:

    Olette kaikki niin rakkaita minulle, joskus on aika nähdä Saima ensimmäisen kerran. Olen kiitollinen, että olette avanneet arkeanne ja tunteitanne meille lukijoille.

  4. Paula-Maaria Itäniemi sanoo:

    Kiitos, Samu, että avasit perheenne alkutaivalta ja arkea. Todella kaunista tekstiä!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »