Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Puolen sydämen lapsi Osa 4. Arkea ja takapakkia

10.12.2020

Kävelyllä Taivaskalliolla. Kuva: Samu Heikinmatti

Kaikki oli sujunut hyvin, mutta nyt perhe punnitaan.

“Älä soita taksia, soita ambulanssi.”
Sillä hetkellä punnitaan, miten perheemme toimii. Minä soitan hätänumeroon ja selvitän tilannetta, kun H pakkaa Saiman tavaroita sairaalakassiin toisella kädellä ja pitää harmaata oksentelevaa lasta toisella. Huoli on kova, mutta paniikki ihme kyllä ei. Ensihoitajat tulevat nopeasti ja aloittavat työnsä: kysymyksiä vanhemmille, lapsen pupillien tarkistus, saturaatiomittaus. Päätämme, että minä lähden ambulanssiin mukaan ja päivystykseen. Matkalla laitetaan pillit päälle. Sitten vauva alkaa torkahdella. Sitä ei saisi käydä.

Tähän asti kaikki oli sujunut hyvin.

Arjen rutiinit alkavat

Palasin töihin syyskuussa, ja H piti kotia pystyssä, missä autoin kykyjeni mukaan. Tuntui lähes normaalilta lapsiperheen arjelta. Saima kasvoi hurjaa vauhtia. Tytön temperamentti oli huomattu jo varhaisessa vaiheessa, joten tämä käskyttikin meitä nälkä- ja kakka-asioissa hyvin kuuluvalla äänellä. Se ei oikeastaan haitannut, sillä parempihan on saada asiansa sanottua (huudettua) selkeästi. Kolmelta yöllä, kun pitää odottaa seitsemän hyvin pitkää minuuttia maidon saostumista, lapsukaisen komentava ote tosin tuntui raskaalta. Kun yöpala oli vihdoin tarjoiltu, olikin aika vaihtaa vaippa, joskus kolmesti. Muutoin kaikki meni mainiosti.

Alun taistelu elämästä oli jättänyt arvet, joita vauva-arki häivytti.

Sovimme päivystysvuoroista: minä hoidin lasta kahteen-kolmeen asti yöllä, jonka jälkeen H otti ohjat. Sain alkuyön torkuttua parin tunnin pätkissä ja loppuyön sikeämmin, joten töihin asti riitti virtaa. Äitini auttoi meitä säännöllisesti, ja kotipalvelu kävi kaksi kertaa viikossa. Saimme – ja saamme edelleen – terapeuttista tukea osaavilta ja upeilta ammattilaisilta.

Opin vaihtamaan vaipan ripeästi! Opin kylvettämään lapsen ilman apua! Opin lämmittämään maidon juuri sopivaksi! Opin lukemaan eläinkirjaa niin, että lapsi seuraa silmät pyöreinä! Minäpystyyvyyden tunne hyökyy vauva-aikana aivojen palkitsemisjärjestelmän yli monta kertaa viikossa. Tämän innoittamana perustin oman blogin, johon suunnittelin kirjoittavani vauvoista oppimiani asioita. Blogiin päätyikin kerta toisensa jälkeen täysin sattumanvaraisia tiedonpalasia kaikita elämänalueilta. Sen kirjoittaminen iltaisin, kun Saima ja H nukkuivat, antoi minulle tärkeää omaa aikaa ja varoventtiilin intensiiviseen perheaikaan. Relevantti vaihtoehto baarireissulle, uskallan väittää.

Vaunulenkit olivat oma lempipuuhani. H sai tunnin tai kaksi omaa aikaa, kun minä kävin Saiman kanssa samoamassa Maunulan lenkkipolkuja. Ylämäet juosten ja vähintään kuusi kilometriä – en ole vuosiin ollut yhtä hyvässä kunnossa. Saima nukahti usein alkumatkasta ja heräsi yleensä vain vaatimaan ruokaa. Onneksi minulla oli jemmapullo aina mukana.

Iloinen lapsi – iloiset vanhemmat

Temperamentti ei tarkoittanut ainoastaan kovaäänisyyttä ja kiukuttelua. Kolikon kääntöpuolena tuli valloittava hymy ja jokelteleva nauru, jota Saima päästeli usein. Keksimme erilaisia keinoja tuottaa tätä riemua: kutittelu, ilmeily, jatkuva höpöttämiseni kaikista maailman kummallisuuksista. Kylpyhetkeä hän vastusti aluksi, mutta lopulta siitä tuli eräs alkuillan lempihetkistä.

Motorisesti Saima oli aktiivinen jo varhain, vaikka mahalleen kierähtäminen viivästyikin syntymän jälkeisen sairaala-ajan vuoksi. Kädet ja jalat kuitenkin viuhuivat riemastuneen jokeltelun säestämänä. Päätinkin antaa Hänelle lempinimeksi Zailando-Bailandon. Miinuspuolena älyttömyyden lisäksi on, että pelkkä nimen kirjoittaminen laukaisee pääni sisäisen jukeboksin soittamaan Paradisio-yhtyeen Bailando-kappaleen kertosäettä. Itsehän olen kuoppani kaivanut.

Eräänä viikonloppuna kävimme vaunulenkillä ja sattumalta eksyimme Taivaskallion laelle. Sen juurella sijaitsee pieni kahvila, jossa söimme sekä suolaiset että makeat piirakat. Miten näin pienestä asiasta voi tulla yksi tähänastisen elämän rakkaimmista muistoista?

Arkeni muodostui aika säännönmukaiseksi ja toistuvaksi: Herätys, H:n auttelua Saiman ja keittiön kanssa, kahvit ja töihin, tauoilla auttelua ja seurustelua perheen parissa, opetuksen jälkeen ruoka ja pienet päikkärit. Iltapäivällä perheen yhteistä aikaa, jonka jälkeen Saiman kanssa vaunulenkille, että H saa hetken itselleen. Takaisin kotiin ja kylpyhetki. Saiman nukuttelua, seuraavan päivän opetuksen valmistelua, raportointia, kuntopiiriä, bloggailua – omaa aikaa. Yhdentoista aikaan unesta kiinni. Vauvanhoitoa aamuyöhön, joskus enemmän, joskus vähemmän. Sänkyyn nukkumaan. Olin kuvitellut tämän olevan tylsää, mutta ei se ollut! Se oli ihanaa. Olen aina ollut levoton sielu, joten tasainen rytmi antoi jonkinlaista tasapainoa.

Ehkä ongelmana eivät olleetkaan vain hampaat.

Vanhemmille löytyi myös joitain kahdenkeskeisiä hetkiä. Kävimme oopperassa pariin otteeseen, keskustelimme tai ihan vain nukuimme päiväunet kainolokkain. Juhlahetki oli, kun oopperanäytännön jälkeen Mannerheimintien varrelta löytyi ruokapaikka, joka oli vielä niinkin myöhään auki: kuin oikeat treffit! Koronan toisen aallon yltyminen toki esti myöhemmät treffi-illat kodin ulkopuolella, mutta ei se haitannut. Olimme eläneet raskaus- ja lapsivuodeajan niin tiukassa omaehtoisessa karanteenissa, ettei enää juurikaan ahdistanut.

Tämä tuntuu varmasti lapsiarjen kokeneista tutulta ja ehkä jopa itsestäänselvältä, mutta meille jokainen päivä oli oma ihmeensä (ihmeetkin voivat olla toisinaan raskaita). Alun taistelu elämästä oli jättänyt arvet, joita vauva-arki häivytti.

Tietysti meidän piti käydä päivystyksessä vähän väliä, huolehtia lääkityksestä ja olla erityisen tarkka hygieniasta ja ravinnosta, mutta tästä kaikesta tuli rutiini – osa arkea.

Takapakkia

Kardiologin sydänultrassa aortasta oli löytynyt kaventuma leikkauskohdan arpikudoksesta. Sen laajentamiseksi sovittiin aika muutaman viikon päähän. Kiirettä ei ollut, sillä happisaturaatioarvot olivat hyvät, ja Saiman vointi oli hyvinkin pirteä. Lapsi jopa tuntui nauttivat ultraamisesta: hän päästeli iloisia kiljahduksia ja tarttui jatkuvasti ultraäänilaitteeseen, kuin olisi itse halunnut hoitaa koko homman. Me tiesimme, että jonkinlaista takapakkia oli luvassa ja olimme helpottuneita, ettei se osoittautunut tätä isommaksi.

Sitten Saima oksensi. Se oli merkki, josta meitä oltiin varoitettu.

Saima alkoi nukkua levottomasti. Hänelle oli tulossa hampaita. Pienet valkoiset nystyrät ikenien alla ja vastustamaton himo jäystää kaikkea. Onneksi mumminsa toi erilaisia puruleluja pahimpaan hätään.

Uniongelmat pahenivat. Eräänä lokakuun aamuyönä sain itkuisen tytön hyssyteltyä vaivoin uneen. Seuraavana päivänä uni ei tullut lainkaan. Eikä itku loppunut. Ehkä ongelmana eivät olleetkaan vain hampaat.

Päätimme soittaa päivystykseen, jossa meille sanottiin – kuten oletimmekin – että tuskin mitään vakavaa on menossa, mutta parempi tulla näyttämään. Sitten Saima oksensi. Se oli merkki, josta meitä oltiin varoitettu. Hetken päästä hänen ihonsa muuttui harmaaksi. Soitin hätänumeroon.

Samu Heikinmatti
Kirjoittaja on noviisi monissa asioissa, mutta oppinut nauttimaan keskiyön kahvihetkistä. Vapaa-ajallaan hän pitää myös omaa blogia oppimistaan sattumanvaraisista asioista: Mitä opin tänään?

Täältä löydät koko Puolen sydämen lapsi -vieraskynäsarjan

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »