Puolen sydämen lapsi Osa 12: Isän pään sisällä

Kolme vuotta tuli täyteen kesäkuussa. Ne menivätkin samaan aikaan todella nopeasti ja hitaasti, kuten varmaan jokainen vanhempi tuumii matkan tässä vaiheessa. Välillä hämmästelen, miten minusta on tullut noin sanavalmiin ja r(i)emuisan tyypin isä. 

Kolmatta leikkausta odotellaan, ja esitutkimusten aikaa on siirretty jo pariin otteeseen. Tähän oltiin varauduttukin. Harvoin nämä hommat aivan sukkana sisään sujahtavat. Sitä paitsi usein aika perutaan jonkin kiireellisemmän tapauksen tieltä. Me olemme päässeet kiilaamaan jonossa, kun henki on ollut kyseessä, joten samanlaisen kiilausvuoron suo mielellään jollekulle toiselle perheelle. 

Uusia juttuja ovat päiväkodin vaihto ja H:n täyspainoinen työelämään siirtyminen. Hänellä kun on noin tunnin työmatka suuntaansa, enimmäkseen minun kontollani on arkisin päiväkotireissut ja kodinhoito, mitä en pistä pahakseni. Mukavia hommia, eikä näin kotona hommia paiskovalta ihan kamalasti edes vaadi, vaan tuovat pikemminkin vähän vaihtelua päivään. 

Haastattelussa

Meillä kävi viime viikolla Kaksplussan toimittaja kyselemässä sydänperheasioita. Hän istui sohvallamme ja kyseli, mitä kolmen vuoden aikana on tapahtunut. H puhui – onneksi. Minä tuijotin taustalla telkkarista pyörivää Pipsa Possua. Tai oikeastaan tuijotin sen läpi ja mietin, miten olen unohtanut niin paljon. Olisin halunnut sanoa jotain isyydestä ja siitä, miten erityislapsen vanhemmuus on muuttanut minua. Olisin halunnut sanoa jotain merkityksellistä. Tai edes nokkelaa. Päädyn toteamaan jotain siitä, miten lääkkeet ovat tärkeitä lapselle. Että päiväkotiin voi mennä vaikka ilman housuja, jos lääkkeet on muistettu antaa. 

Siinä oli minun tärkein antini haastatteluun: Toteamus siitä, miten lääkkeet ovat sydänpotilaalle tärkeitä ja vitsi housuttomuudesta. Kun mutisin, että minun pitää lähteä hoitamaan Espoossa asuvan mummini asioita, tunsin oloni todella typeräksi. Haastattelija oli todella mukava ihminen, ja hän toi vielä pullaakin. Tärkeintä minulle kuitenkin oli, että H sai puhua kolmen vuoden aikana kertyneitä asioita. Minulla kuitenkin on tämä alusta, jolle juuri nyt nakuttelen. Ja hän puhui. Minusta oli käsittämätöntä, miten paljon hän muisti yksityiskohtia, tapahtumia, paikkoja, tunteita… Minä jouduin pinnistämään, että sain edes käsityksen, mistä hän puhui. Se pisti miettimään. 

Mitä toimittaja kirjoittaa? Miten se suhteutuu tähän? Tai mitä edes yritän sanoa? Tämä kirjoitussarja on eräs monista tavoistani yrittää sanallistaa elämää tässä ja nyt.

Mitä minulle on käynyt?

Aiemmissa teksteissäni olen keskittynyt lähinnä Saimaan ja jonkin verran kuvaillut omia tuntojani siinä ohella. Olen jotenkin unohtanut reflektoida, miten matka on muuttanut minua. Vai onko se? Joiltain osin kyllä ja joiltain osin ei. Nyt, kun istun kaikessa rauhassa sohvalla ja olen saanut perheen levolle, voin hieman tarkastella omaa matkaani. Ja ehkä hieman takautuvastikin, sillä muistini tukena ovat onneksi nämä tekstit.

Olin se tyyppi, jonka ei koskaan, ikinä, ikuna kuuna pitänyt saada lapsia. Ei siis mitenkään biologisista syistä, vaan ihan siksi, etten tuntenut perhehommia omikseni. Olin ehkä enneminkin keskittynyt leipätyöhöni ja vapaa-ajan iltaelämään. Tuntuu uskomattoman kliseiseltä sanoa, että H:n ilmoitus raskaustestin kahdesta viivasta muutti minut kahdessa tunnissa. Tunti viivaa kohden. Aloin valmistautua isyyteen, eikä siinä kummoista ajatusprosessia edes tarvittu. Kaava oli yksinkertainen: Ei faijailuhommat → faijailuhommat. 

Toinen nopea päätös oli, keskeytetäänkö raskaus, kun rakenneultran jälkipuinneista saapui HLHS-diagnoosi. Tässäkään päätöksessä ei kauaa mennyt. H tykkää siteerata silloin sanomaani: “Annetaan elämälle mahdollisuus.” Minusta se kuulostaa melko paolocoelhomaiselta, mutta jos asia on niin, se on niin. En muista tätä sanoneeni, mutta – kuten jo edellä mainittu – en muista paljoa muutakaan. 

Muistan hyvin pelon, kauhun ja menetyksen uhan tunteet, mutta ne ovat aina tulleet silloin, kun on ollut aikaa. Akuutissa tilanteessa pyrkii vain selviytymään seuraavaan minuuttiin. Tällaisia ovat olleet ambulanssikyydit, läheltä-piti-tilanteet ja melkein kaikki sairaalassa tapahtuva. Pelko iskee, kun odottaa. Ja jälkeenpäin. Olen useasti, viimeksi tänään, ihmetellyt, miten en ole tosipaikan tullen menettänyt järkeäni. Todettava on, että sen järjen voi menettää huomattavasti helpommin kriisitilanteita puidessa jälkikäteen. Silloin mitä-jos-ajatukset yhdistyvät mitä-sitten-kun-ajatuksiin, ja se on vaaran paikka. 

Tunteiden myrskyssä

Uskallan väittää, että voimakkaiden ikävien tunteiden vastapainona riemun tunteet niin ikään ovat voimakkaita. En tiedä, ovatko ne voimakkaampia kuin “tavallisilla” perheillä (anteeksi, typerä käsite, mutta en keksi tähän muutakaan), mutta absurdin voimakkailta ne tuntuvat. On ihan ymmärrettävää, että isä liikuttuu, kun lapsi ottaa ensimmäiset askeleet tai sanoo ensimmäisen sanansa. Näiden lisäksi minä liikutuin silmienkostumistasolle, kun lapseni kakkasi ensimmäisen kerran pottaan. Suurentelin asian päässäni: “Vielä hetki sitten en ollut varma, että minulla on elossaolevaa lasta, joka kakkaa pottaan!” ja pidättelin ylpeyden kyyneliä. Että aikamoisille kierroksille sitä voi omassa päässään päästä. 

Minua ei haittaa leimautua sydänperheen tai HLHS-perheen isäksi. Tuskin näitä nettiin nakuttelisin, jos tämä olisi tilanne. Inhoan sääliviä katseita. Sitä, kun ihmiset kääntävät silmäkulmat alaspäin, painavat leukaansa vähän alas ja mutristavat suutaan. Jotkut sanovat ehkä korkealla heikolla äänellä “voi!” Älkää ymmärtäkö väärin, arvostan todella paljon empatianosoituksia. Meidän kaikkien tulisi osoittaa enemmän empatiaa toisillemme. Se vain on kovin helposti tulkittavissa sypatiseeraamiseksi, joka asettaa minut surkuteltavaan alapositioon. Sympatiaa on hyvä tuntea vaikkapa ryhmiä kohtaan, mutta ei yksilöä, se on holhoavaa. Minä en kaipaa holhousta. Halausta kyllä ja ystävällisiä sanoja. Yhden ainoan kerran tuo säälivä katse antoi voimaa: Kun lapseni meinasi kuolla ensiavun pöydälle, eikä kenelläkään ollut aikaa minulle. Eikä olisi pitänytkään. Mutta silti eräs hoitaja (sinä, jolla on honkametsä tatuoituna käsivarteen – kiitos! Olet paras!) katsoi minua huoneen poikki juuri sillä ilmeellä. Hänellä oli aikaa se sekunnin neljännes. Miten suuri sydän voi ihmisellä olla?

Ylpeyttä ja ylpeilyä

Onneksi vielä hyvinvointivaltioksi tituleerattava yhteiskuntamme on tarjonnut tukeaan monen eri terapian muodossa. Ilman kutistajia pää olisi aivan varmasti levinnyt, ja ehkä parisuhde siinä samassa. Voisi varmaankin arvella, että vastoinkäymiset ja koettelemukset ovat kasvattaneet ja karaisseet minua. Niinhän tavataan sanoa kasvattaneet ja karaisseet. Siitä en osaa sanoa yhtään mitään. Olen ehkä onnistunut tunnistamaan, sanoittamaan ja kommunikoimaan tunteitani paremmin kuin ennen. Siinäpä saavutusta kerrakseen!

Merkittävin sisäinen muutos on ollut saavutusten riemu. Aiemmin egoni oli hauras ja halusin korostaa itseäni ja tekemisiäni, että minut huomattaisiin. Korostan toki edelleen tekemisiäni – ja samaan syssyyn Saiman ja H:n tekemisiä – mutta motivaation polttoaineena palaa onnistumisen riemu, jonka haluaa jakaa. Taannoin juttelin ystäväni kanssa, kun hän ihmetteli, miksi korostin taannoista juontokeikkaani. Vastasin, etten ylpeilläkseni, vaan siksi, että olin niin iloinen keikan muistosta. Aiemmin en tuntenut ylpeyttä tekemisistäni, vaikka ylpeilin niillä. Toki ulospäin ne näyttävät samalta, vaikka tosiasiassa eivät sitä ole. Nyt juhlistan ehkä liiankin mitättömiä asioita; Tänään, kun olin saanut kodin imurointiurakan valmiiksi ja jaksoin vielä putsata viemäritkin, totesin peilikuvalleni, että oot se sinä aika kova tyyppi. Joku tolkku näihin hommiin on saatava. Tätä menoa laitan Hesarin imoituspalstalle juhlivani menestyksekästä kauppareissua. 

Terapiassa olen oppinut sanojen merkityksen. Katseilla, eleillä, pienillä äännähdyksillä, on oma voimansa, mutta ihmiseläin on siitä poikkeuksellinen, että sanat pystyvät parhaiten välittämään sen, mitä sisuksissamne kiemurtaa. On vain löydettävä oikeat, ja niitä minä olen etsinyt. Ja etsin usein edelleen. Muutamia olen jo löytänytkin.

Jaksan ja haluan puhua. Sillä mitä muutakaan meillä on kuin sanat, kunnes niitäkään ei enää ole? Tai kunnes on liian myöhäistä sanoa mitään.

Puolen sydämen lapsi -sarja

Puolen sydämen lapsi – HLHS-isän alku Osa 1. Diagnoosi
Puolen sydämen lapsi Osa 2. Sairaala
Puolen sydämen lapsi Osa 3. Koti
Puolen sydämen lapsi Osa 4. Arkea ja takapakkia
Puolen sydämen lapsi Osa 5 Sairaalassa taas
Puolen sydämen lapsi Osa 6: Vuotta myöhemmin
Puolen sydämen lapsi Osa 7: Hidasta ja nopeaa kehitystä
Puolen sydämen lapsi Osa 8: Isänpäivän infektio
Puolen sydämen lapsi Osa 9: Kurssille (1/2)
Puolen sydämen lapsi Osa 10: Kahden vuoden rajapyykki
Puolen sydämen lapsi Osa 11: Kahden (ja puolen( vuoden vuoden rajapyykki