Hyppää sisältöön

Taas joku vaihe – tai ihan vain elämää

Onko vaiheiden nimeäminen vai nimeämättä jättäminen huojentavampaa? Unohduksia, treffejä ja uusi sydänystävä.
Julkaistu
Taas joku vaihe – tai ihan vain elämää

Kolmoset keittiöaskarevaiheessa. Kuva: Kirjoittaja

Kolmen kuukauden kilinät, neljän kuukauden hulinat,  ja kuuden kuukauden kolinat. Ruuhkavuodet päälle. Miksi aina on joku vaihe? Entä jos ne vaiheet olisivatkin ihan vain elämää, eräs ystäväni pohti.

Kolmoset eivät tällä hetkellä syö juuri kokonaisia aterioita kerralla tai nuku kunnon päiväunia. Ei ehdi. Liikaa tärkeämpää tekemistä. Käsiin otettavia esineitä, korvin kuultavia ääniä ja omin silmin nähtäviä asioita ympärillä. Liikaa jumppatreeniä tehtäväksi, ”sanoja” sanottaviksi  ja liian monta sitteriä joista yrittää punnertaa eteenpäin. Yölläkin pitää viuhtoa käsillä uniin vauhtia.

Meillä on tällainen vaihe – tai tällaista elämää.

Se, että tämä on ohimenevä vaihe, on huojentava ajatus. Toisaalta vielä huojentavampaa voisi olla elää elämää tässä hetkessä luokittelematta, tyypittelemättä, analysoimatta ja nimeämättä kaikkea. Mittaamatta jokaisten unien, vaiheiden ja ruoka-annosten määrää ja koostumusta. Ennen kaikkea olla nyt ja tässä ilman odotuksia, koska juuri ne odotukset tuntuvat olevan kaiken väsymyksen ja pettymyksen alku ja juuri. Entä jos en odota kolmen lapsen kolmen tunnin päiväunia, ja yksi nukkuu vartin, ja toteavaan sävyyn sitten ajattelen tämän menneen nyt näin. Ja yritän vielä olla toteamatta perään, että ehkä myöhemmin enemmän.

Myöhemmin on myöhemmin – nyt on nyt.

Unohduksia, treffejä ja sydänystävä

Tähän vaiheeseen, eikun elämäämme, kuuluu myös lihojen ja puurojen syöntiä, lupaavasti kohonneita hemoglobiniarvoja, yksi kappale neuvolakäyntien unohtamisia, yksi ymmärtäväinen neuvolatäti, yksi uusi sovittu neuvola-aika, yksi muistettu lastenlääkärikäynti, kaksi kappaletta 7-kiloisia ja yksi 6-kiloisia vauvoja, yksi erillinen lääkärikäynti yhden vauvoista kanssa, yksi ohikiitävän nopea mutta pysäyttävä kohtaaminen samalla reissulla sairaalan aulassa hengityslaitekanyylia kaulassaan kantaneen pikkutytön kanssa, amatööripuutarhurointia sisältäen ilmeisen epätoivoisen yrityksen kasvattaa munakoisoa avomaalla, monta telineellistä ripustettua pikkuvauvapyykkiä, yksi vaihdettu kuivausrummun siipipyörä sekä kolmet kahdenkeskiset treffit:

A) pyöräilyreissu

B)  viisi minuuttia ilta-auringossa puutarhakeinussa ja

C) vartin kävelylenkki.

Yksi kiitollisuuteen havahtuminen siitä, että kolmosäitiys on näiden kolmen rakkaan lisäksi tuonut elämääni myös uuden sydänystävän. Monen mutkan kautta tavallaan vapaaehtoisverkoston kautta apuriksi tulleesta ventovieraasta on tullut läheinen ystävä. Kotiinkuljetuksella.

Paljon katseita ja kommentteja ulkoillessa. Nykyään naurattaa jo valmiiksi nähdessäni vastaantulijan lähestyvän. Lähes aina tiedossa on keskustelunavaus, onnittelu, virnistys, tai yleisimmin peukun näyttäminen ja leveä hymy. Jos kolmosjunassa on vain kaksi vaunua paikallaan ja yksi vauva kotona, kuvittelen olevamme älyttömän huomiotaherättämättömiä, kunnes puolituttu kutsuu sitäkin viritelmää hyökkäysvaunuksi.

Muidenkin vauvat itkevät ja meidän naurattavat

Yksi kappale ihanaa hetkeä kävelytien pätkällä seuraillen yhtä itkevää vauvaa työntänyttä äitiä. Olinkin miettinyt, eikö kenenkään muun vauva(t) ikinä itke vaunulenkillä. Huoli pois! Tätä kirjoittaessani tajuan myös, että on ehkä noin kolme kertaa todennäköisempää työntää itkevää vauvaa, kun niitä on kyydissä kolme. Hyvin suurella todennäköisyydellä joku kiljuu jossain kohtaa.

Kuuluu myös kirjoitusintoa ja toisaalta vähintään yhtä paljon epävarmuutta omista kirjoitustaidoista.

Hysteeristä naurua kuuluu, kuin tilauksesta. Yksi vauvoista taisi kuulla minun ja ystäväni keskustelun siitä, että kaipaamme lisää huumoria, hörönaurua suorastaan, elämään. Vieläpä taisin lipsauttaa, että tämänikäiset vauvat eivät varsinaisesti ole hauskoja, naurata. Miten väärässä olimmekaan. Herra C täydensi suu vaahdossa keittiössämme tarinaa kertoneen ja lasta pidelleen ystäväni lauseen.

Pulauttamalla suoraan ystäväni suuhun. Tonnikalabataattiporkkanasosemaitoa.

Hysteeristä naurua seurasi myös muutamaa tuntia myöhemmin, kun esittelin puolisoa uusille lastenhoitajille. Sanonko minun puolisoni vai lasteni isä, mielessäni ehti vilahtaa. Päädyin tähän:

Tässä on minun isäni.

Kirjoitin parilla viime kerralla pärjäämisestä ja autetuksi tulemisesta. Some- ja livekeskustelusta muutamia poimintoja:

  • Tästä kysymyksestä itselle tulee väkisin kansainvälistä elämää elävänä mieleen että ”vain Suomessa”… enpä tiedä löytyykö pallolta toista kulttuuria jossa tätä juolahtaisi mieleen kysyä. Keski-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa asuneena todettakoon että ihanien tuttujen ja ystävien ympäröimänä Suomessa oli lastenhoidossa enemmän yksin kuin missään muualla, tuntemattomien ja uusien keskellä, ikinä. Suomessa ei tuotu ovelle joka viikko ruokia tai soitettu että tuo lapset meille huomenna tai tultiin kylään lähde sä kauppaan yksin, puoli-tuntemattomat. Ehkä talvisodan peruja tämäkin? Että itse on pärjättävä, yksin ollaan… Kunhan pohdin. Omasta kokemuksesta tää on ihan puhtaasti suomalainen ilmiö.
  • Täällä kans yks ”itse olen lapseni synnyttänyt ja itse ne hoidankin”-äiti. Ei mitään järkee… meni parisuhde ja melkein mielenterveys. Onneks nyt on kaikki hyvin, mut kunnon hölmöyttä.
  • Asioita voi kääntää myös toisinpäin. Esimerkiksi sillä, että te ootte pyytäneet apua teidän perheelle, niin tekinhän ootte tietämättänne antaneet myös mulle erittäin arvokasta apua. (auttajan näkökulmasta mielekkäästä tekemisestä ja auttamisen ilosta)

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.