Hyppää sisältöön

Olet avun arvoinen, ja lapsiperhearjen ei kuulu olla kärsimystä

Julkaistu
Olet avun arvoinen, ja lapsiperhearjen ei kuulu olla kärsimystä

Kolmoset tällä kertaa isän sylissä – niistä lukuisista syleistä, joihin he ovat viiden ensimmäisen kuukautensa aikana pääseet. Kuva: Kirjoittaja

Miksi apua on toisinaan vaikea vastaanottaa? Tätä jäin viime tekstin ja sitä seuranneen somekeskustelun jälkimainingeissa miettimään. Aiheesta kirjailin aiemminkin, mutta sen pallottelulle tuntuu olevan tilausta.

Pohjimmiltaan koen omalla kohdallani olevan kyseen siitä, koenko olevani avun arvoinen. Voimieni tunnossa, positiivisesti itseeni suhtautuessa minulla ei ole ongelmaa pyytää ja vastaanottaa apua. Tietysti tämä kuuluu meille! Tietysti ansaitsen ja ansaitsemme tämän – kuten jokainen! Huonona päivänä, itseni kanssa hukassa ollessa ja itseäni vieroksuessa, on kaikkein vaikeinta tarttua oljenkorsiin. Juuri silloin, kun niitä yleensä eniten tarvitsisi.

Apua tarvitaan, mutta joskus sen vastaanottaminen tuntuu raskaammalta kuin ilman pärjääminen.

Jotkut kokevat vieraaksi ulkopuolisten päästämisen kotiinsa ja lastensa lähelle. Vieraan ihmisen päästäminen omalle reviirille ja kaikessa perehdyttäminen kysyy voimia. Erityisesti jokaisen yksilöllisen lapsen käsittelyn oppiminen vie aikaa. Tunnistan nuo ajatukset. Viimeksi tällä viikolla mietin tuuraavaan hoitajan tullessa, että taasko pitää alkaa kaikki samat lorut alusta. Kuitenkin jo nähdessäni hänen hymyilevät silmänsä maskin yllä päätin yrittää asennoitua toisin. Taas tilaisuus tutustua uuteen hienoon ihmiseen!

Kun tarvitsee paljon tukea kotiinsa, ei voi valita yhtä aikaa yksityisyyttä ja apua. Ei ole täydellistä ratkaisua. Apuriarmeijaankin tottuu, ja jäljelle jää valtava kiitollisuuden tunne sekä vieno toive siitä, että jonain päivänä pärjäämme enemmän keskenämme, sinnittelemättä.

Parisuhde, terveys ja mielenterveys rikki

Kiitän Facebook-kommenteista lasten kanssa avutta tai avun kanssa pärjäämiseen liittyen. Puheenvuorot olivat ajatuksia herättäviä, jopa mykistäviä. Jotkut eivät ole juuri tai ollenkaan apua saaneet äärimmäisen kuormittavasta lapsiperhetilanteesta huolimatta. Toiset eivät ole halunneet ottaa apua vastaan. Yhdet pysyvät parhaaksi omalla kohdallaan katsomassaan ratkaisussaan ja toiset katuvat, että kieltäytyivät tarjotusta avusta ja sinnittelivät katkeamispisteeseen. Kolmannet katkesivat.

Parisuhde hajosi.

Terveys petti.

Mielenterveys meni sirpaleiksi.

Joillekin äärimmäisen kuormittavassa elämäntilanteessa oleville lapsiperheille oli myönnetty muutamia hassuja viikkotunteja apua kotiin. Kuulostaa enemmän kiusanteolta kuin auttamiselta. Eiköhän tulisi koko lailla edullisemmaksi tarjota riittävä apu ja välttää esimerkiksi vanhempien uupumisesta, mielenterveysongelmista ja terveyden pettämisestä aiheutuvat kulut – saati sitten aikojen saatossa mahdollisesti lapsissa näkyvät uuvuttavan ajan arvet.

Tuli muuten mieleen avun kohteena olemisen vaikeudesta, että olenhan minäkin huolehtinut toisten lapsista sekä yöllä että päivällä. Miten helppoa onkaan unohtaa itse tekemänsä hyvä ja olla armoton itseään kohtaan. Suoda muille ilomielin se, minkä itse juuri ja juuri kakistellen saattaa ehkä ottaa vastaan. En huolehtinut vauvoista vaan nuorista ja aikuisista, mutta kaikenikäisethän me olemme jonkun lapsia. En odottanut pohjatonta kiitollisuutta ja kumartelua, enkä varsinkaan olisi toivonut jonkun vanhemman kantavan syyllisyyttä lapsensa saamasta avusta. Sinäkin huolehdit toisen lapsista, kaupan kassa, lähihoitaja, poliisi, vartija, suutari ja niin edelleen.

Olin hullu ja auktoriteettiuskoinen

Ole rehellinen itsellesi siitä, mitä perheesi tarvitsee. Kerro sitten nämä tarpeet kuuluvaan ääneen ja topakasti, tarpeen mukaan monta kertaa.

Älä missään nimessä usko, kun sinulle kerrotaan jostain maksimimäärästä avulle.

Meidän kotipalvelutuntimäärämme on nyt noin kymmenkertaistunut siitä, minkä piti olla ehdoton yläraja. On sitä hullu ja auktoriteettiuskoinen. Ihan kirkkain silmin uskottelin itselleni muutaman viikon ajan, että kyllä pitää jaksaa lapsiaan hoitaa kahden tunnin unilla 22 tuntia vuorokaudessa seitsemän päivää viikossa. Avun saamisesta on myös tehty liian vaikeaa. Sen penääminen kysyy tarpeettoman kovasti luonnetta ja voimia, vaikka kaikkien kannalta parempi olisi tarjota tukea etupainotteisesti.

Meillä avun määrä on noussut kohisten kun olemme tunnistaneet ja sanoittaneet sen tarvetta sekä vaatineet perusteellisesti perustellen ja kuvaillen yksityiskohtaisesti arkeamme pitkin sähköpostein, tekstiviestein ja puheluin. Hieman (täysin realistisia) piruja seinille maalaillenkin siitä, mitä riittävästä avusta vaille jäämisestä voi pahimmillaan ja kalleimmillaan seurata sekä ripaus uhkailua vauvojen viennillä sairaalaan, jotta me vanhemmat saisimme nukkua.

Vakavissani olin, eikä lastenosaston hoitajan mukaan olisi ollut ensimmäinen tällainen tilanne historiassa. Kotipalvelun myöntäminen lienee kuitenkin aika monta kertaa erikoissairaanhoitoa edullisempi vaihtoehto, joten ehkä tästäkin syystä uhkailu toimi.

Elämää vai sinnittelyä?

Ensimmäisten kotona (unetta) vietettyjen vauvaviikkojen aikana vitsailin ja toisaalta olin aidosti kiitollinen omasta ajasta esimerkiksi roskisreissun merkeissä. Tuolloin uskoin rivien väleistä tihkuneisiin viesteihin siitä, että vauvavuosi nyt vaan on ihan järkyttävän raskas, eikä sitä muuksi muuttaa voi.

Että jos niikseen tulee, niin vanhemman vaan nyt pitää jaksaa ilman unta, ruokaa, suihkua ja ulkoilua.

Vajaa neljä kuukautta myöhemmin olen eri mieltä. Jos vanhemmat kärsivät, lapset kärsivät. Kysyin, pitääkö lastensa kanssa selvitä itse. Elämässä on tilanteita, kun selviäminen riittää ja on kunnioitettava suoritus. Kuitenkin elämässä, etenkin tällaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, tulisi mielestäni olla kyse jostain muusta kuin selviämisestä. Pärjäämisestä. Elämässä on kyse täysipainoisesta elämisestä, ja, kyllä, se kuuluu myös vauva- ja lapsiperheille!

Kärsimisestä, kun apua olisi tarjolla, ei saa yhtään kirkkaampaa kruunua – saati sitten hyvää oloa. Avun pyytämisestä joka ikiseltä taholta jonka suinkin keksin avautui meille uusi ajanjakso. Selviytymistaistelu vaihtui elämiseen.

Oma lukunsa ovat ne perheet, jotka eivät kerta kaikkiaan saa mistään tarvittavaa tukea avunhuudoista lukuun ottamatta. Ei yhteiskunnalta, ei läheisiltä. Näin ei koskaan tulisi olla. Toivon teille apua ja valtavasti voimia sitä odotellessa.

Kannan yhä huonoina hetkinäni syyllisyyttä tarvitsevuudestamme, mutta yleensä tulen pian tolkkuihini. Enemmän potisin syyllisyyttä vuorovaikutuksen vähäisyydestä ja sen kyseenalaisesta laadusta lasteni kanssa. Koska sitä, laadukasta vuorovaikutusta, apu on nimenomaan mahdollistanut.

Monta, monta, monta vauva- ja aikuishymyä ja pusua lisää.

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.