Siirry sisältöön
Kolumni

Huolestuttavan hiljainen lapsi

02.01.2015 Anni Kytömäki Katriina Roiha ja Heidi Söyrinki

Kaikki lapset eivät ole luontaisia esiintyjiä, muistuttaa Lapsen Maailman uusi kolumnisti, kirjailija Anni Kytömäki. Aktiivisuutta on monenlaista. Puhuminen ei ole kaikkien juttu.

Seisoin luokan edessä, hingahdin ilmaa keuhkoihin ja aloitin: ”Tän kirjan nimi on Matilda ja tää kertoo tytöstä josta sen perhe ei pidä mutta se alkaa oppia kummallisia juttuja…”

Kun olin papattanut sanottavani, palasin Roald Dahlin teoksen kanssa paikalleni. Päässä humisi.

Olin 9-vuotias ja selvinnyt ensimmäisestä esitelmästäni. Sen jälkeen sama toistui kerta kerralta: opettajan määräys esitelmän tekemisestä. Tunne maailman romahtamisesta. Valmistautuminen ja jännitys, joka sumensi elämän viikoiksi. Lopulta esiintyminen ja hetkellinen huojennus.

Kaikkia jännittää esiintyä, minua lohdutettiin. Ajan mittaan alkoi kuulua muutakin. Opettajat huolestuivat. Tyttö on fiksu mutta kauhean hiljainen. Hänen pitäisi olla tunneilla aktiivisempi. Et saa kymppiä, jos et viittaa enemmän.

Kannustaviksi tarkoitetut huomautukset saivat minut uskomaan, että olen viallinen ja joutuisin koko ikäni ponnistelemaan kelvatakseni yhteisölle.

Jos lapsi ei halua esiintyä esimerkiksi viitata oppitunnilla, vaikka tietäisi vastauksen hänellä on siihen syy. Ehkä lapsi pitää vastausta niin helppona, ettei halua alentua viittaamiseen. Ehkä hän mieluummin tarkkailee tilanteita ääneti. Tuomitsemisen sijasta kannattaa selvittää, miksi hän vaikenee.

Aktiivisuutta on monenlaista. Puhuminen ei ole kaikkien juttu. Jotkut katselevat ja kuuntelevat. Vaikka puhekyky on ihmislajin historian suuria saavutuksia, se ei tarkoita, että kaikkien olisi opittava suupalteiksi. Meillä on onneksi muitakin keinoja välittää viestejä sisäisestä maailmastamme.

Olin noin 20-vuotias, kun aloin uumoilla, ettei minussa olekaan perustavanlaatuista vikaa. Käsiini osui lehti, jossa haastateltiin professori Liisa Keltikangas-Järvistä. Hän kävi silloin ja käy edelleen lempeätä taistoa yksioikoista menestyjäpuhetta vastaan.

Keltikangas-Järvinen muistuttaa, että meissä on luontaisia eroja. Huomion keskipisteenä oleminen on yhdelle kauhistus, toiselle toiveiden täyttymys. Aivoissamme on synnynnäisesti erilaisia pitoisuuksia välittäjäaineita, kuten dopamiinia ja serotoniinia. Tämä ja moni muu asia vaikuttaa persoonaamme.

Lajinkehityksen aikana on ollut erittäin tärkeää, että osa väestöstä on ollut varautunutta. Jos kaikki olisivat lähteneet soitellen sotaan tai leijonanluolaan, ihmiskunnasta tuskin olisi mitään jäljellä.

Olen muistellut kouluaikojen ”hiljaisuuttani” erityisesti kuluneena vuonna. Esikoisromaanini ilmestymisen jälkeen olen esiintynyt kirjakaupoissa, kirjamessuilla ja kirjastoissa ja vastaillut toimittajien kysymyksiin. Oletin, että jännittäisin vanhaan tapaan, mutta niin ei käynytkään.

Oivalsin, että minä olen kirjani paras asiantuntija en voi vastata haastatteluissa väärin.

Olen löytänyt oman alani, oman tehtäväni, ja sen myötä esiintymiskauhu on laantunut. Stand-up-puhujaa minusta ei koskaan tule, mutta kirjailijaksi päädyin, koska lähimmät ihmiseni eivät koskaan kyseenalaistaneet taitojani ”hiljaisuuteni” takia.

Kouluissa saa olla esitelmiä, mutta ketään ei pidä moittia ujoudesta. Jos ihminen saa rauhassa etsiä oman alansa, hänen itsensä lisäksi siitä hyötyy myös yhteisö. Jokainen meistä osaa puhua, sanoilla tai ilman. Mitä vähemmän kritisoimme synnynnäisiä ominaisuuksia, sitä huolettomammin lapset hakevat oman paikkansa.

Ujosta ja empaattisesta lapsesta saattaa tulla loistava psykologi, vaiteliaasta ”ressukasta” kuoriutua mestarikoodaaja. Yksinäisyyden sietäminen ja hiljainen sinnikkyys ovat edellytyksiä lukemattomilla aloilla.

Anni Kytömäki on kirjailija ja metsänkulkija, jonka kotona asuu kolme eri-ikäistä mieshenkilöä.

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »