Tässä teatteriesityksessä ääneen pääsevät todellisen elämän lapset

Teatterikorkeakoulun aulan lavalla 10-vuotias tyttö kertoo harrastuksestaan ja äitinsä parantumattomasta rintasyövästä, joka on levinnyt aivoihin. Tyttö toivoo äidin voivan hyvin ja haaveilee Titanic-legosetistä sekä legosuunnittelijan urasta.

Tytön tarina on tosi. Sitä ei kerro kuitenkaan tyttö itse, vaan samanikäinen näyttelijä Astrid Lahti. Lahti toistaa korvanapeista kuulemaansa ikätoverinsa jutustelua sanasta sanaan sävyineen ja taukoineen.

Samalla tavalla ääneen pääsevät nuoret transtytöt ja -pojat, Ukrainan sotaa seuraava poika, jalkapalloa pelaava köyhän perheen lapsi ja isänsä hylkäämä tyttö.

Toukokuussa ensi-iltansa saanut teatteria ja performanssia yhdistävä Mä oon kuitenki lapsi -esitys on osa tv-sarja Salatuista elämistäkin tutun Nora Rinteen taiteellista väitöstutkimusta.

Hän halusi antaa taiteen keinoilla tilaa lasten äänelle.

– Lasten ääni ei juuri kuulu yhteiskunnassa, vaikka heillä on paljon ajatuksia ja kokemuksia asioista, jotka julkisuudessa puhuttavat. Taiteessakaan lapsi ei yleensä esiinny lapsena itsenään, vaan aikuisten esityksenä lapsesta, symbolisena hahmona – uhrina tai totuuden sanojana, esitystaiteilija ja näyttelijä Rinne sanoo.

Lasten ääni on jäänyt vaimeaksi osin hyvin ymmärrettävästä syystä. Yksittäistä lasta ei voi nostaa julkisuudessa vaikkapa lapsiperheköyhyyden tai sukupuolten moninaisuuden mannekiiniksi.

Lapsia koetetaan monesti suojella sulkemalla heidät ulkopuolelle.

Lapsia koetetaan monesti suojella sulkemalla heidät ulkopuolelle, kun puhe kääntyy yhteiskunnallisiin ongelmiin, niin sanottuihin aikuisten asioihin.

– Aikuisten silmissä lapset ovat monesti niitä toisia. Lasten ja lapsuuden ajatellaan olevan usein jossain aikuisten yhteiskunnan ulkopuolella, Rinne pohtii.

Lapsilla kuitenkin on sanottavaa, ja heitä pitäisi kuulla.

Artikkeli jatkuu kuvien jälkeen.

Työryhmä kokoontui aina yhteen ennen esitystä: ohjaaja Nora Rinne (selin), äänisuunnittelija Markus Heino (oik.), ympärillä esiintyjät ja taustalla mustissa asuissa tekniset avustajat Anzelm ja Aale.

Esityksen tekstit perustuivat 10–13-vuotiaiden lasten haastatteluihin, joissa nousi esiin vaikeitakin aiheita, esimerkiksi vakavaa sairautta ja vähävaraisuutta. Teemoja tulkitsivat samanikäiset lapsinäyttelijät. Kuvassa Astrid.

Mikä lapsia mietityttää?

Esityksensä teemoja Nora Rinne ammensi niin ajankohtaisesta yhteiskunnallisesta keskustelusta kuin lapsilta itseltään.

Keväällä 2022 hän tapasi yhtä alakoulun kuudetta luokkaa, jonka jutustelua seuraamalla koetti selvittää, mitä lapset miettivät. Millaisissa asioissa aikuisten ja lasten ajatukset eivät kohtaa? Millaisista asioista lapset tietävät paljon, mutta eivät pääse kertomaan omista näkemyksistään?

Esille nousi muun muassa sukupuolten moninaisuus.

– Sukupuolen kysymyksissä aikuiset voivat sanoa vähän hassusti, kun lapsi yrittää aiheesta puhua. Moni kokee, että aikuiset ovat jo niin tottuneet omiin näkemyksiinsä, että niitä on vaikea muuttaa. Toisaalta köyhyydestä lapset tietävät paljon, mutta aikuiset koettavat suojella ja vaientaa lasten puheen. Aikuisten mielestä lasten ei pitäisi kantaa huolta rahasta.

Teemoja rajaavien ryhmäkeskusteluiden jälkeen Rinne etsi 10–13-vuotiaita lapsia, jotka kertoivat omasta elämästään ja ajatuksistaan. Heitä löytyi muun muassa hyväntekeväisyysjärjestö Hopen sekä Translasten ja -nuorten perheet -yhdistyksen kautta.

– Haastattelut kestivät tunnista kahteen. Joillakin lapsilla oli selvästi kova tarve päästä kertomaan, heillä oli palo sanoa. Editoin haastatteluita esitystä varten, mutta en tehnyt niihin mitään omia lisäyksiä.

Vanhemmat saivat halutessaan seurata haastatteluja lasin takaa, mutta eivät kuulleet keskustelua. Läheisen aikuisen läsnäolo olisi saattanut muuttaa haastattelun luonnetta: lapsi olisi voinut alkaa miettiä, mitä vanhempi ajattelee.

Ennakkonäytöksessä haastatellut lapset ja heidän vanhempansa kuulivat ensimmäisen kerran, mitä Rinne poimi keskusteluista esitykseen.

– Tuossa vaiheessa olisi ollut mahdollista muuttaa esitystä ja poistaa repliikkejä. Kukaan ei kuitenkaan halunnut muuttaa mitään, Rinne sanoo.

Huolet ja haaveet ovat isoja

– Oli vähän outoa esittää toista saman ikäistä tyttöä, joka on ihan oikeasti olemassa. Että jollain minun ikäiselläni on näin hurjia tarinoita… Miten ne huolet ja haaveet on niin isoja? Minä voin murehtia vaikkapa koetta, johon en ole ehtinyt lukea kunnolla, Astrid Lahti pohtii esittämänsä tytön elämästä.

Samanlaisia mietteitä on 13-vuotiasta transtyttöä esittäneellä Siiri Rämöllä, 13.

– Tiesin kyllä, että on olemassa paljon transnuoria, mutta en ollut koskaan kuullut noin yksityiskohtaisesti, millaista elämä silloin voi olla. Mietin, miten noinkin pieni asia kuin sukupuoli voi tehdä elämästä niin vaikeaa. Tyttö, jota esitän, sanoo sukupuolen pilanneen hänen elämänsä, Rämö sanoo.

Hän tähdentää, että haluaa kunnioittaa elämästään kertovaa transtyttöä esittämällä ja tulkitsemalla tämän tarinan mahdollisimman oikein.

Näyttelijät eivät ole tavanneet esittämiään lapsia tai nuoria. He ovat vain kuulleet heidän äänensä.

– Kuuntelemalla pääsee aika lähelle. Jos teksti olisi ollut vain paperilla, olisi sitä ollut paljon vaikeampi tulkita, Rämö sanoo.

Ikätovereiden kokemukset puhuttivat nuoria näyttelijöitä harjoituksissa. Nora Rinne kertoo yllättyneensä lasten tunneälystä. He ymmärsivät ikätoveriensa tunteita ja ajatuksia vain muutaman kerran äänityksiä kuunneltuaan.

Näyttelijät pohtivat yhdessä myös ratkaisuja. Muun muassa sitä, miten Lahden esittämälle tytölle voisi kerätä rahaa kallista legolaivaa varten.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

– ”Kuuntelemalla pääsee aika lähelle”, toteaa Siiri, joka esittää 13-vuotiasta transtyttöä.

Kuuntelemisen tärkeys

Miten taide nostaa esiin lasten ajatuksia?

– Meidän esityksemme antaa hetkeksi äänen seitsemälle lapselle. Se ei kerro tuhansien lasten näkemyksistä, kuten vaikkapa laaja kyselytutkimus. Kun lapsi tulkitsee ikätoverinsa sanoja, näkee miten hän näyttelijänä ymmärtää. Se on semmoista ruumiillista tietoa, joka tuntuu, Nora Rinne pohtii.

Hän huomauttaa, miten taide luo aina välimatkan, jonka päästä on mahdollista tarkastella ja pohtia kipeitäkin asioita rauhassa. Todellisessa elämässä katsojalle tulisi tarve puuttua lapsen tilanteeseen.

Emme malta kuunnella, mitä lapsi asiasta ajattelee.

Lasta itseään hänen oma elämänsä ei välttämättä hirvitä, vaikka ulkopuolinen näkisikin siinä monia ongelmia. Esityksessä vähävaraisen perheen lapsi kertoo, ettei Linnanmäen reissun jääminen harmita – siihenhän on jo niin tottunut.

Esitystä rakentaessaan Rinne oivalsi, miten tärkeää kuunteleminen on.

– Jos lapsi kertoo huolistaan, me aikuiset helposti keskeytämme hänen puheensa ja ryntäämme reagoimaan, etsimään ratkaisuja. Emme malta kuunnella, mitä lapsi asiasta ajattelee. Tämän työn mittaan olen koettanut itsekin harjoitella pysähtymistä ja kuuntelemista.

Nuorten kokemuksia

”Mulla ei ole edes päässä se, et mamma kuolis, paljon ollenkaan, koska mulla on semmoinen olo, että se tuntuu hyvin epätodennäköiseltä, että hän kuolis. Mikä on vähän väärin, koska niinku se on aika todennäköstä, että kuolee. Mut mulle se tuntuu epätodennäköiseltä, koska hän on nyt selvinnyt jo näin kauan. Miksi hän kuolisi nyt?”
10-vuotias tyttö

”Välillä mä ajattelen sukupuolta asiana, joka periaattees pilas mun elämän. Kosk jos ei olis mitään sukupuolta, joka olis periaattees mahdotonta, ni eihän mul olis mitään tämmösii niin kun transihmisten ongelmii. Mut on.”
13-vuotias tyttö

Sitaatit ovat Mä oon kuitenki lapsi -esityksestä.