Hyppää sisältöön

Tuhat eliölajia oli sopivasti mitoitettu haaste

Tuhat eliölajia on bongattu. Tässä tekstissä käyn haastetta läpi joka sadannen lajin kautta.
Julkaistu
Teksti Topi Linjama
Kuvat Topi Linjama
Tuhat eliölajia oli sopivasti mitoitettu haaste

Heinäsirkka syyskuisella hakkuuaukealla. Ehkäpä ketoheinäsirkka.

Parissa aiemmassa postauksessa olen kertonut eliölajibongaushaasteesta. Tammikuussa kerroin projektista ja sen kahdesta puolesta. Tavoite oli oppia tuntemaan luonnon monimuotoisuutta (onnistui) ja saada lapset ulkoilemaan enemmän (ei onnistunut). Kesäkuun alussa kerroin, kuinka haaste on vaikuttanut luontosuhteeseen.

Tässä postauksessa kerron joka sadannen lajin kautta siitä, millainen reissu tämä on ollut.

Keskeyttäkää heti, jos sävy on liian opettavainen.

Ensimmäinen laji: mänty

Aloitan eliölajibongauksen tammikuun ensimmäisenä. Menetelmä on yksinkertainen: kirjoitin eliölajit ruutuvihkoon ja järjestysnumero nimen eteen. Myöhemmin siirsin ne tietokoneen taulukkolaskentaohjelmaan, lajittelin eliöryhmiin ja aakkostin tieteellisten nimien mukaan. Suurennuslasina toimii kännykän kamera. Mikroskooppihommiin en ajatellut ryhtyä.

Tunnen lintuja ja sieniä, mutta mitä muuta elollista ympäristössä on? Metsätieteilijäystäväni arveli, että yleisiä kasveja olisi jopa 600. Entä selkärangattomat? Arvelen, että jos 100 lajia löytyy, se on jo hyvä.

On olo, että lähden retkelle tuntemattomaan maastoon.

Ikkunasta näkyy eniten mäntyjä (Pinus sylvestris), joka siksi päätyi ensimmäiseksi lajiksi. Hitaasti kasvavan puun voi nähdä symboloivan koko projektia: tieto kertyy vähitellen entisen tiedon varaan.

Sadas laji: tikli

Aktiivisen tammikuun alun jälkeen into hiipuu. Eikä lumen alta paljon mitään voi löytääkään.

Huhtikuun ensimmäisenä tikli (Carduelis carduelis) laulaa koivun latvassa Joensuussa. Tikli on pieni värikäs lintu, jonka useimmiten huomaa kolmitavuisesta yhteysäänestä tai kirkkaasti livertelevästä laulusta. Tavallisesti ne ovat korkealla puussa, mutta kesällä näin tiklejä pari kertaa myös maassa aivan läheltä.

Yllättäen myös toissapäivänä lauloi tikli – ja vähemmän yllättäen koivun latvassa. Tiesin, että tiltaltilla, punarinnalla ja punakylkirastaalla on syyslaulu, mutta että tiklilläkin. Toisaalta talitiainenkin lauloi eilen.

Kahdessadas laji: ahomansikka

Ollaan toukokuun yhdeksännessä.

Luin joskus Juha Kuisman mainion kirjan Tuli leivän antaa ja siitä lähtien ahomansikka (Fragaria vesca) on mielessäni liittynyt tulen käytön historiaan.

Oma maa mansikka, muu maa mustikka”, sanoo sananparsi, eikä tarkoita sitä, että kotimaa olisi parempi kuin muut maat.

Sananparsi kertoo entisaikojen maanviljelystä: ahomansikka viihtyi kasketuilla alueilla ja siihen saakka, kun metsässä näkyi ahomansikkaa, se oli kaskeajan ”omaa maata”. Mustikkaa kasvava metsä oli ”muiden maata” ja vapaata kaskettavaksi.

Aho muuten tarkoittaa nurmettunutta, niittynä tai laitumena olevaa entistä kaskimaata.

Varsinainen maanviljelyasutuksen harppaus otettiin, kun opittiin kaskeamaan havumetsiä. Siitä muistona meillä on huhtikuu: huhta tarkoittaa havumetsään tehtyä kaskea. Huhtikuu oli oikea aika kaataa pystyyn kuivatut eli pyälletyt puut.

Kolmassadas laji: nuolihaukka

Toukokuun 21. päivänä olen nähnyt nuolihaukan (Falco subbuteo). En muista, missä ja millainen kohtaaminen.

Sen sijaan muistan muutamia muita petolintuhavaintoja: nuori kanahaukka lentelemässä kotikaupunginosamme puistossa tammikuun kolmantena, merikotka kelon latvassa kutostien varressa huhtikuun ensimmäisenä, lapinpöllö keikkumassa tuulessa sähkölangalla Nurmeksessa huhtikuun viidentenä, mehiläishaukka liitelemässä tien yläpuolella pyöräretkellä heinäkuun toisena.

Lintulajeja sain haasteen aikana kokoon 144. Vaikka en kovin aktiivisesti bongannut lintuja, muutama aivan kiva havainto osui tälle vuodelle. Ruokinnalla pääsin seuraamaan levotonta pähkinänakkelia tammikuun alussa. Pikkuhuitti huuteli Joensuun Vehkalahden lampareilla 18.5. Pikkusiepon kuulin pienellä suojelualueella Enossa 23.5.

Linnuista viimeisin oli keltavästäräkki. Näin muuttoparven kymmenes elokuuta, mikä kertoo siitä, etten käynyt keltavästäräkkien pesimäalueilla eli avosoilla koko kesänä. Haaveilin matkasta Patvinsuolle jonkun asiantuntijan kanssa, mutta se jäi.

Neljässadas laji: viiltosara

On kesäkuun 9. päivä. Puoli kuudelta aamulla otan pyörän ja lähden käymään lintutornilla Noljakassa.

Lintutornin alue on Pyhäselän rannalla Höytiäisen kanavan matalassa suistossa, jossa kasvaa laajalla alueella järviruokoa. Suistoalueen synty palautuu vuoteen 1859.

Höytiäisen rannoille haluttiin 1800-luvulla lisää peltomaata. Alettiin kaivaa kanavaa, jonka avulla Höytiäisen pintaa voitaisiin laskea. Elokuussa 1859 työ oli melkein valmis, mutta sitten kanavan pato murtui. Vesimassat veivät mukanaan puita, rakennuksia ja valtavasti hiekkaa. Järven pinta laski melkein kymmenen metriä.

Suomen suurimman vedenlaskuprojektin takia Höytiäisen pinta-ala pieneni kolmanneksen ja vesitilavuus tippui alle puoleen entisestä.

Aamun retkeltä saan kolmetoista uutta lajia, muun muassa viitasammakon, mustakonnanmarjan, järvilimakotilon, pikkulampikorennon ja viiltosaran (Carex acuta), jos oikein tulkitsin. Sammalten ja jäkälten ohella heinäkasvit ja sarat tuntuu vaikeilta määrittää.

Viidessadas laji: peltovillakko

Kesäkuu on antelias: alle kahdessa viikossa sata lajia.

22.6. pääsen opastetulle ketokasviretkelle Noljakkaan ja opin tunnistamaan muun muassa ahopukinjuuren ja aholeinikin. Illalla määritän kasvimaalta keltakukkaisen rikkaruohon, ja peltovillakosta (Senecio vulgaris) tulee tämän haasteen keskimmäinen laji.

Kun nyt katson mennyttä kesää, muistan sieltä lukemattomia tilanteita, joissa ihmettelen jotakin ötökkää tai kasvia. Noissa tilanteissa olen unohtanut itseni; en mieti, miltä näytän tai miltä minusta tuntuu, vaan huomio on suuntautunut itsen ulkopuolelle.

Jotkut neurotieteilijät puhuisivat aivojen lepotila- ja toimintaverkostoista, joista jälkimmäinen aktivoituu (ja ensin mainittu passivoituu), kun huomio suuntautuu ulkopuoliseen. Kun ihminen miettii itseään, lepotilaverkosto on aktiivinen ja toimintaverkosto passiivinen. Masentuneella ihmisellä lepotilaverkosto on yliaktiivinen eikä hän kykene siirtymään toimintaverkoston alueelle.

Kuudessadas laji: ahdekaunokki

Heinäkuun 4. päivä palaan samaiselle kedolle ja löydän nurmikohokkia, joka on entisaikaan ollut hyvin yleinen, ja ahdekaunokkia (Centaurea jacea), josta pölyttäjät pitävät.

Kuvaavaa on, ettei tähän valikoituneista yhdestätoista lajista yksikään ole nisäkäs (joita on kertynyt 13 lajia), matelija (3 lajia), sammakkoeläin (3 lajia) tai kala (8 lajia).

Nisäkkäitä näkee rusakkoa ja oravaa lukuunottamatta harvoin. Siksi ne ovat mieleenpainuvia tapauksia.

Heinäkuun 24. päivä kävin ajelemassa pyörällä hiekkatiellä Keski-Suomessa. Illalla kirjoitin havaintovihkooni seuraavaa: ”Vanhan Myllyn jälkeen palan matkaa näin tiellä jolkottamassa jonkin eläimen, kooltaan jotain kauriin tai hirvenvasan luokkaa. Ihmettelin sekunnin, että mikä, kunnes pyörän renkaasta kuului soran ääntä ja otus katsoi taakse: tupsukorva loikkasi kiireettömästi pöpelikköön oikealle.

Ensimmäinen kerta kun näen ilveksen luonnossa.

Toinen nisäkäshavainto oli melkein yhtä nopea. Päivällä 10.8. olin pihassa poikani kanssa pyörää korjaamassa, kun lumikko ilmestyi puupinon takaa ja loikki pihalaatoituksen yli roskapöntön alle.

Kasveja en saanut bongattua kuuttasataa, vaan vain 260.

Seitsemässadas laji: pilkkunahkajäkälä

Elokuun toinen päivä. Piinaavan kuivuuden jälkeen on satanut pariin otteeseen. Sienikausi starttaa ja tästä eteenpäin melkein kaikki loput lajit ovatkin sieniä.

Tämän päivän hienoin laji oli pikkukultasiipi, joka viivähti pihan mäkimeirameilla. Kuvien selaamisesta on hyötyä: vaikka en ollut nähnyt tätä pikkuperhosta koskaan aiemmin, tunnistin sen heti, koska olin nähnyt hiljattain ötökkä- ja perhosfoorumeilla siitä kuvia. Kuinka syvällistä tällainen oppiminen on – sitä en tiedä.

Jos olisi poweria, rakentaisi pihaan pienen kedon. Suosisi luonnonkasveja ja hyötykasveja.

Poika, 11 v, on heti mukana hankkeessa. Piirretään paperille suunnitelmia. Niistä vaan on matkaa kukkaketoon.

Sieniä määritin kaikkiaan 311 lajia. Jäkäliä huomattavasti vähemmän, vain 35. Pilkkunahkajäkälä (Peltigera aphthosa) on yleinen laji, mutta tunnistin sen vasta nyt.

Kahdeksassadas laji: kangaslimaseitikki

Haluaisin päästä joskus jonkun gurun mukana metsään opiskelemaan seitikkejä. Lajeja on varmaan puolentuhatta, joista vähän yli 20 tunnistin tai luulin tunnistavani. Yksi niistä on kangaslimaseitikki (Cortinarius collinitus), joksi määritän 16.8. löytämäni limaseitikin.

Seuraa tietoisku: Seitikit on yksi pohjoisen havumetsävyöhykkeen tärkeimmistä mykorritsaa muodostavista sienisuvuista. Mykorritsa eli sienijuuri on sienen ja kasvin juuren muodostama molempia osapuolia hyödyttävä symbioosisuhde. Mykorritsan avulla puu saa paremmin vettä ja ravinteita, etenkin fosforia. Sieniosakas puolestaan saa puulta sokereita, joita se ei pysty itse muodostamaan.

Seitikeistä yksi, suippumyrkkyseitikki (731. laji, bongattu 7.8. Kontiolahden Karvosahosta), on tappavan myrkyllinen. Sen vuoksi kaikkia seitikkejä kehotetaan varomaan. Hyviä ruokasieniä ovat lähinnä kehnäsieni (742. laji), joka luetaan nykyisin seitikkeihin, ja monivyöseitikki (868. laji).

Kas kun joka sadannesta lajista vain yksi sattuu kuulumaan selkärangattomiin. Opin vuoden aikana hyönteisistä ja muista ötököistä enemmän kuin mistään muusta lajiryhmästä. Sain määritettyä niitä lajilleen tai lajiryhmälleen 215.

Suomesta löytyy tyyliin 24 000 hyönteislajia, joten opittavaakin jäi vielä.

Yhdeksässadas laji: teräsrusokas

Elokuu on juuri vaihtunut syyskuuksi. Pidän sienikurssia Omavaraopistolla Valtimolla ja rakennamme toisena kurssipäivänä sieninäyttelyn.

Saamme näyttelyyn lähemmäs kahdeksankymmentä lajia, joista yksi oli pienehkö mustansininen sieni. Teräsrusokas (Entoloma nitidum) on kyllä yksi kauneimmista helttasienistä.

Rusokkaissa on muutamia myrkyllisiä lajeja. Törmäsin elokuussa tapaukseen, jossa eräs henkilö oli syystä tai toisesta syönyt jotakin sientä ja oksentanut kaksitoista kertaa. Suomen Sieniseuran facebook-ryhmässä sieni määritettiin joksikin rusokkaaksi. Rusokasmyrkytyksissä ei yleensä tarvita sairaalahoitoa, mutta pahoinvointioireet voivat olla rajuja.

Uusimmassa Tiede-lehdessä neurotieteen lisensiaatti Tiina Hutun kirjoitti motivaatiosta. Faktaboksissa kerrottiin, kuinka motivaatiota voi ruokkia. Ensimmäinen vinkki osuu suoraan tähän haasteeseen:

Mitoita haaste sopivasti. Dopamiini auttaa näkemään vaivaa sellaisen eteen, mikä ei ole itsestään selvää. Tavoitteen täytyy kuitenkin olla paitsi merkityksellinen, myös mahdollinen, jotta dopamiini innostaa yrittämään.

Tuhannes laji: ketoheinäsirkka

25.9.21. Dopamiinipumppu toimii 985. lajin paikkeille.

Viimeiset lajit ovat työn takana. Selaan valokuvia kännykästä ja yritän määrittää niistä lajeja. Mutta motivaatio on vähissä.

Muistan nähneeni perunoissa ja herkkutateissa keltaisia sepän toukkia. Seppäkirjan mukaan edelliset ovat ehkä joitakin viljaseppiä, jälkimmäiset mahdollisesti laakaseppiä.

On kuvaavaa, että myös tuhannes laji löytyi tällä menetelmällä.

Selasin Sami Karjalaisen kirjaa Suomen heinäsirkat ja hepokatit. Päättelin lajien äänikuvausten perusteella, että olin kuullut kesällä niittyheinäsirkan lisäksi toisen lajin, mahdollisesti ketoheinäsirkan (Chorthippus brunneus). Heinäsirkkoja on aika vaikea tunnistaa värin perusteella ja keto- ja ahoheinäsirkan kai erottaa siipien muodosta.

Toisaalta syyskuun lopulla puolukkaretkellä oli hakkuuaukealla ruskea heinäsirkka, jonka siivet olivat mitättömät tyngät. Otin siitä kuvan, jonka liitin tähän blogitekstiin. Ehkäpä se on ketoheinäsirkka.

***

Tuhannen lajin haaste oli matka aivojen toimintaverkostoihin ja dopamiinireseptoreihin. Voin sanoa, että olin tänä vuonna kiinnostuneempi ylipäänsä jostakin kuin joinakin toisina vuosina. Lajintuntemuksen puuhun kasvoi paksu vuosirengas.

Halusin tämän projektin avulla ymmärtää, mitä on se moninaisuus, jonka katoamisesta ollaan yhä enemmän huolissaan. Pyrin moninaisuuden hahmottamiseen paljolti taksonomian, luokittelun, välineillä. En tiedä, miksi koiraspuolinen ihminen (Homo sapiens) haluaa niin kovasti luokitella, mutta asianhan on huomannut jo Mooseksen kirjan muistiin merkitsijä: ensimmäinen ihmisuros nimesi kaikki villieläimet ja linnut (1. Moos. 2:19).

Luokittelu ja pilkkominen on hyvä väline, mutta se ei välttämättä vielä lisää paljoakaan ymmärrystä siitä, mitä täällä oikein tapahtuu. Ymmärrys syvenee, kun pysähtyy ja katselee. Mutta senhän sanoin jo kesäkuun postauksessa.

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.