Hyppää sisältöön

Luontosuhde syvenee pysähtymällä ja katselemalla

Tuhannen eliölajin haaste on muutamassa kuukaudessa muuttanut suhdetta luontoon, kertoo Topi.
Julkaistu
Teksti Topi Linjama
Kuvat Topi Linjama
Luontosuhde syvenee pysähtymällä ja katselemalla

Höytiäisen kanavan suiston suojelualueen ympäri kulkee pitkospuut.

Kävin toissapäivänä kaupungin Joensuun kupeessa suojelualueella. Sieltä lintutornilta oli aiemmin päivällä nähty jalohaikara.

Maleksin tornin suuntaan. Koivikossa huusivat käpytikan poikaset. Osa pitkospuista oli viimeaikaisten sateiden vuoksi veden peitossa. Pysähdyin katselemaan kiikarilla myyrää, joka puuhaili omiaan muutaman metrin päässä pitkospuista. Idänlehtikuoriaiset – opin lajin pari päivää sitten facebookin Suomen ötökät -ryhmästä – söivät rantaleppien lehtiä. Laji on Itä-Suomessa joskus runsaslukuinen, mutta ei saa aikaan sen kummempia metsätuhoja.

Idänlehtikuoriaiset munivat alkukesällä lepän lehtien alapinnoille.

En nähnyt jalohaikaraa, mutta lintutornin juurella kukki jokin eksoottisen ja harvinaisen näköinen heinä. Katsoin kirjasta: jokapaikansara.

Terveisiä permikaudelta

Kävin tornilla myös viikko sitten alakoulun luokan kanssa. Olin lintuoppaan roolissa. Muutto oli jo ohi, mutta tornin ympäristössä lenteli aika paljon pääskysiä, enimmäkseen tervapääskyjä ja haarapääskyjä. Oli siellä kolme törmäpääskyä ja yksi räystäspääskykin.

Ehkäpä pääskyset pyydystivät kaislakorentoja – opin lajin ötökkäryhmässä viikko sitten – jotka ovat juuri kuoriutuneet. Kaislakorentoja on Suomessa viittä eri lajia, mutta ne voi erottaa toisistaan vain tutkimalla niiden genitaaleja. Genitaalit ovat erilaiset sen vuoksi, että lajien risteytyminen olisi teknisestikin vaikeaa, sanoi hyönteistuntija, jonka tapasin hiljattain.

Kaislakorentoja ruovikossa.

Olisin kertonut tuon genitaaliasian myös lapsille – päteviä hyönteistutkijoita ei koskaan ole liikaa – mutta he kirmasivat veden peittämillä pitkospuilla vyötäröä myöten märkinä. Epäilemättä retkestä jäi mukavia muistoja, ja se on luontosuhteen syvenemisen kannalta olennaisen tärkeää.

Jos pitäisi veikata, kummat selviävät käsillä olevasta sukupuuttoaallosta, ihmiset vai kaislakorennot, niin mitä veikkaisit.

Kaislakorennot lentelivät maapallolla jo permikaudella yli 250 miljoonaa vuotta sitten, jolloin Suomi oli osa Pangean jättiläismannerta. Myös sudenkorentoja, sokeritoukkia ja tuhatjalkaisia oli jo noihin aikoihin. Tieto vetää tällaisen nuoren lajin edustajan aika nöyräksi. Jos pitäisi veikata, kummat selviävät käsillä olevasta sukupuuttoaallosta, ihmiset vai kaislakorennot, niin mitä veikkaisit.

Nokkosperhosen toukkia.

Luontosuhde muuttuu

Kirjoitin aiemmin, että aloin vuodenvaihteesta bongata eliölajeja. Tavoite on tuhat lajia ja täytyy myöntää, että jo muutaman kuukauden ja 350 lajin jälkeen maailma on vähän toisennäköinen.

Ensinnäkin olen ollut paljon enemmän ulkona kuin aiemmin. Pyrin ottamaan lähiluontoa pyöräillen haltuun. Kunto on kohentunut.

Katseleminen ei ole helppoa tällaisena kiireellisenä aikana, mutta opettelen sitä.

Toiseksi katselen ympärilleni paljon tarkemmin ja enemmän kuin aiemmin. Katselen esimerkiksi omenapuuta, joka kasvaa työhuoneeni ikkunan alla. Metsämyyrä, jolla on kauniit korvat, kiipeää puuhun syömään sinne jäänyttä lyhdettä, mutta myyrän ennätän yleensä vain nähdä, kun se viilettää alas maahan. Katseleminen ei ole helppoa tällaisena kiireellisenä aikana, mutta opettelen sitä.

Kolmanneksi tiedän enemmän. Tässä lähistöllä kasvavat lituruoho, peltokanankaali, suo-orvokki ja luhtalitukka, vaikka en tiennyt niistä mitään yli neljäänkymmeneen vuoteen. On väriä muuttava kukkaravukki, joka saattaa napata pahaa-aavistamattoman pölyttäjän voikukasta, on metsäetana, jonka tunnistaa hengitysaukon yläpuolelta kulkevasta tummasta raidasta, on kasa nokkosperhosen toukkia paljaaksi kalutussa nokkosessa, on sylkikuoriaisia, hietatuhatjalkaisia, pensaskotiloita, tarhasiiroja, paatsamasinisiipiä, ruutukärpäsiä, kultakuoriaisia – ja kaikki tässä, sen kun menee ulos, pysähtyy ja katselee. Ja selailee iltakaudet kirjoja ja nettiä, jotta voi määrittää lajit.

Voikukassa väijynyt kukkaravukki on saanut saaliikseen kukkakärpäsen.

Neljänneksi ymmärrän enemmän siitä, mitä täällä oikein tapahtuu. Täällä lisäännytään törsäilevästi, muutetaan muotoa, loisitaan, varastetaan, naamioidutaan, pelotellaan, tullaan syödyiksi. Täällä mahdutaan hankalasti ihmisten käsitteisiin. Laji, sukupuoli, ekologinen lokero – kaikki ovat yrityksiä lokeroida sitä, minkä lokeroiminen on tosiasiassa mahdotonta.

Tiesittekö muuten, että limasienet eivät ole sieniä eivätkä eläimiä? Ne luetaan amebojen kehityslinjaan, ne kykenevät liikkumaan eikä niiden limakossa ole lainkaan soluseiniä. Tuli vaan yhtäkkiä mieleen.

Viidenneksi kunnioitan aiempaa enemmän muita elollisia. Jos mahdollista, päästän lihakärpäsen keittiöstä ulos kirjosiepon syötäväksi sen sijaan että liiskaisin sen tapettiin.

Luonto ei ole siellä, se on täällä. Luonto on kaikissa suunnissa, se on ulkopuolellamme ja sisällämme, sillä olemme osa luontoa. Dokumentaristi Riikka Kaihovaara kirjoittaa kolumnissaan:

Monet lajit ovat paikkauskollisia. Eläimillä on reviirit, linnut palaavat samoille pesintäpaikoille, vaelluskalat syntymäjokiinsa. Vain ihminen sivuuttaa lähi­ympäristönsä, matkustaa kauas päästäkseen ’luontoon’.

Metsäetana ylittämässä pyörätietä sateen jälkeen.

Kuten kaikki syvät suhteet, myös luontosuhde perustuu toistoon, jatkaa Kaihovaara. Satunnaisen luonnossa liikkujan suhde ympäristöön jää ohueksi, eikä tuntemattomista paikoista löydy välttämättä mitään erityistä.

Tämän olen itsekin huomannut: satunnainen lintutornivieras kysyy vähän pettyneenä, että missä ne kaikki linnut oikein ovat. Hän ihmettelee, kuinka lintuharrastaja voi erottaa puolen kilometrin päästä nuolihaukan ja tuulihaukan toisistaan. Kysymys on harjaantumisesta, katselemisesta, toistosta.

Jos luontosuhdetta verrataan ihmissuhteeseen, niin voisi kysyä, kummalla on suurempi rooli ihmisen elämässä, lähimetsällä, kumppanilla, jonka kanssa jakaa arjen, vai vaikkapa Ukko-Kolilla, julkkiksella, jonka kanssa poseeraa samassa kuvassa silloin tällöin.

Eliölajibongaus metodina

Eliölajibongausta voi halutessaan kokeilla käyttää luontosuhteen syventämisen menetelmänä. Tavoitteita voi rukata sen mukaan, ketkä juttuun lähtevät: päiväkoti-ikäiselle sata lajia voisi olla hyvä tavoite, mutta bilsanopiskelija voi yrittää saada vaikka 2000 lajia.

Nykyisin on olemassa kännykkäsovelluksia, joiden avulla kasveja ja eläimiä voi tunnistaa. Niillä voi päästä hyvään vauhtiin.

Itse käytän mahdollisuuksien mukaan kirjoja, koska tykkään kirjoista enemmän kuin ruuduista. Kirjaston valikoimasta löytyy monenlaisia yleis- ja erityisoppaita eri lajiryhmien tunnistamiseen. Selkärangattomien tunnistamisessa olen käyttänyt ötökkätieto.fi-sivustoa. Sosiaalisen median ryhmissä on häkellyttävä määrä tietämystä. Niitä selaamalla myös näkee, mitä luonnossa milloinkin tapahtuu.

Topi Linjama

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.