Luonto liian lähellä

Vanhan vaahteran oksat kurottuvat kohti omenapuuta, jolla silläkin on ikää, ja vaikka oksat kummistakin ennemmin katkeavat painonsa alla kuin kietoutuvat yhteen, näyttää näiden väliseltä nurmikkoalueelta makuulta ylöspäin katsellessa, ettei tuohon kohtaamiseen voi mennä montaa vuotta. Vaahteraa on katkottava muutenkin – se lehtimassa mikä pihapolulle syksyisin muodostuu saa mielen vaeltamaan Nevskiprospektin nilkkamyötäiseen loskaan. Katkottava, kenties kaadettava koko puu, jonka tyttäret tunkevat päitään orapihjalan ja marjapensaiden läpi suurella voimalla.

Oli jotain Juhannuksen tienoita vuosi pari sitten kun radion luontoiltaan saivat kuulijat soittaa kokemuksiaan siitä, kuinka ”luonto on tullut lähelle”. Kellä sitten oli kettu käynyt pihassa, kellä kotilot vallanneet kasvimaan. Häiritä nyt veroäyrinsä maksaneita porvareita heidän omilla pankin omistamilla maillaan! Radio-ohjelman on täytynyt tulla ennen pandemia-aikoja, eihän ihmislajin herruus ole enää niiden jälkeen voinut olla yhtä kyseenalaistamaton. Pienemmässä ja suuremmassa mitta- ja aikakaavassa olemme aina tunkeneet itsemme keskelle villiä luontoa, minkä jälkeen vaatineet siltä, että jos tuosta hiukan auringon edestä siirtyisit.

Lupiinia, mielestäni oikein kaunista kukkaa, istutettiin mökkimaille 70-luvulla kertoi päiväkodin hoitaja. En sen kitkemisvimmaan ole aiemmin saanut itseäni villityksi kunnes vasta kuulin kasvin olevan haitallisempi hyönteisille ja pölyttäjille etenkin. Paikallisradiossa agitoitiin kyläläisiä lupiinitalkoisiin, nyhtämään juurmultineen ojien pohjat.

Asuinalueeltani purettiin useampikin suuri rakennus viime syksynä, ja tämä sai alueen rottapopulaation liikkeelle. Jälkiä näin oman kompostorini liepeillä ja olin kuulevinani rapinaa jostain tiskialtaan takaa. Minkäänlainen retoriikka ei olisi tehonnut inhosta sikiävään tuhoamisvimmaani, jos vain käsiini olisi sattunut täydellä tankilla varustettu liekinheitin tai kevyt räjähde. Vuokraisännältä olisi voinut löytyä joku kelpo argumentti mutta luontoarvoihin siinä tuskin olisi viitattu.

Luonnon ja asuinalueiden välisessä kamppailussa on jotain ihanan ristiriitaista. Vieraslajeissa ja tuholaisten leviämisessä on yhtä lailla kyse ihmisen ilmastonmuutosta edistävissä toimissa, kuin hallitsemattomista biologisista prosesseista, joiden edessä on syytä nöyrtyä. Olemme samaan aikaan vastuussa ja kykenemättömiä vastuunkantoon. Tervetuloa ahdistus! Astu toki sisään matalahkoon pääkoppaani. Lapselliset miehet ovat aiemmin pohtineet aihetta mm. Topi Linjama ja Pasi Huttusen toimesta.

Ristiriita ratkeaa helpoiten silloin, kun asiat näkee tarpeeksi yksipuoleisesti. Vaan kun avohakkuut ovat yhden mielestä apokalyptinen näky, toisen mielestä jälkeenjäänyttä metsänhoitoa, kolmennelle – minulle, sienestäjälle mahdollinen korvasienimaasto, kunhan maapohja ja puuston laatu vain ovat oikeat. Joensuuta kaupunginosa kerrallaan valloittava lehtokotilo ei ole etelän serkkujensa tapaan syötävä (tai siis varmaan nälänhädän uhatessa on muttei suurena herkkuna).

Hyvää muistutusta kannattaa hakea esimerkiksi kirjastojen evoluutiobiologiaa käsitteleviltä hyllymetreiltä. Luonnon prosessit ovat monimutkaisia ja siten ennustamattomia. Yhden parametrin kasvu täällä voi laukaista perhosvaikutuksen tuolla. Ja jos moraalista dilemmaa ja ahdistusta haluaa itseltään lieventää, voi mielestäni pitää mielessä, että lajien kamppailua vielä pahempi vaihtoehto on se, että kamppailu hiipuisi täysin. Elämä on elämää missä muodossa se tuleekaan. Ja tämä ei sitten ole lainaus Siddhartha Gautamalta eikä Matti Nykäseltä.

Loppukaneettina julistan, että luonto tulkoon lähelle. Ja samaan syssyyn muunkin sorttiset ongelmat maton alta julki: asunnottomat ja ongelmakäyttäjät eivät ole syy vaan seuraus, eikä ole hyvää politiikkaa, so. yhteisten asioiden hoitamista teeskennellä epäkohtia pois. Luontosuhteemme tulee perustua yhteiseen kunnioitukseen ja osin myös pelkoon siitä, että kaltoinkohteluumme vastataan samalla mitalla. Mitta mitasta on sitten lainattua joko Jeesus Nasaretilaiselta (Matt. 7:2), tai Willian Shakespearelta, jotka kutka kummatkin olivat loppujen lopuksi aika sinuja itsensä kanssa.