Siirry sisältöön
Lastensuojelu

Presidentti Sauli Niinistö: Erityiskiitos lastensuojelun työntekijöille

04.12.2017 Anu Jämsén Heikki Saukkomaa ja Marjo Tynkkynen, Lehtikuva

LM12_17_Presidentti Niinisto, Diandra ja Robin kaynnistivat kannustusryhma -kampanjan kiusaamisen vahentamiseksi.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö käynnisti kampanjan kiusaamisen vähentämiseksi Mellunmäen Me-talolla Helsingissä viime maaliskuussa.

Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö ehti vastata Lapsen Maailman kysymyksiin kesken vaalikiireiden. Hän pohtii erityisesti suomalaisten lasten, nuorten sekä perheiden tilannetta. Erityiskiitos lähtee lastensuojelussa työskenteleville.

Sauli Väinämö Niinistö syntyi Salossa 14.3.1948 J. K. Paasikiven ollessa Suomen tasavallan presidenttinä. Hän oli siis 9-vuotias, kun Suomessa televisioitiin ensimmäinen presidentin uudenvuoden puhe, jonka piti Urho Kekkonen. Eduskuntaan Niinistö valittiin ensimmäistä kertaa Mauno Koiviston kaudella 1987. Ensimmäisen valtioneuvostopestinsä hän aloitti oikeusministerinä vuonna 1995 eli Martti Ahtisaaren presidenttikautena.

Presidentti Tarja Halosen kaudella vuonna 2003 Niinistö siirtyi Euroopan Investointipankin varapääjohtajaksi Luxemburgiin. Hän palasi eduskuntaan vuonna 2007 ja toimi eduskunnan puhemiehenä vuosina 20072011.

Suomen tasavallan 12. presidentiksi hänet valittiin seuraavana vuonna. Pian näemme, jatkaako hän virassaan.

Sauli Niinistö vastasi Lapsen Maailman kysymyksiin sähköpostilla.

Miten suomalainen lastensuojelu ja lasten suojelu ovat onnistuneet tehtävässään?

Sauli Niinistö: Erityiskiitos lastensuojelun työntekijöille

Bostoninterrieri Lennu (oik. Anjyr’s Boreas) täyttää maaliskuussa jo 7 vuotta. Se osaa käyttäytyä hienosti myös presidentin virka-asunnossa Mäntyniemessä.

Sanotaanhan sitä, että Suomeen syntyminen on lottovoitto, ja se on kyllä hyvin lähellä totuutta. Tilastot kertovat, että suomalainen lapsuus on yksi maailman parhaista. Siihen jos lisätään vielä, että tyttöjenkin mahdollisuuksissa ja koulumenestyksessä Suomi on maailman huippua, niin yleisesti ottaen Suomessa saa elää hyvän lapsuuden.

Tilastot eivät tietystikään kerro koko totuutta. Suomessa on vuosittain yli 15 000 lasta sijoitettuna kodin ulkopuolelle, joten ongelmatonta eloa ei Suomeen syntyminen todellakaan takaa. Lastensuojelun asiakkaiden määrä kuitenkin kertoo myös, että järjestelmä löytää avun tarvitsijoita.

Tiedän, että lastensuojelussa resurssit ovat kuitenkin niukat ja työtä liikaa sen tekijöihin nähden. Turvaverkko on kyllä paikallaan, mutta se ei ole tarpeeksi kattava saadakseen kaikki ajoissa kiinni. Haluan kiittää ja kannustaa lastensuojelussa työskenteleviä. Teette äärimmäisen arvokasta, raskasta ja usein kritiikin kohteeksi joutuvaa työtä.

Suomalaisen yhteiskunnan yksi isoimpia vahvuuksia on se, että heikoimmista ja apua tarvitsevista pidetään huolta. Lastensuojelussa on kyse juuri siitä. Eikä apu tietystikään rajoitu vain lapsiin, sitä tarvitsevat myös vanhemmat. Kasvatustyö on yksi isoimmista vastuista, mitä ihmiselle voidaan antaa. Siinä voi oikeastaan kuka tahansa tarvita välillä tukea.

Miten lapsuus ja nuoruus ovat muuttuneet satavuotiaassa Suomessa?

Lapsuutta ja nuoruutta ei tuolloin edes ollut olemassa siinä mielessä, millaisina nykyään ymmärrämme nuo ajanjaksot. Tietysti elämisen ehdot ovat kaikissa ikäryhmissä parantuneet huomattavasti itsenäisyytemme aikana. Selvimmin tämä näkyy juuri lasten kohdalla. Valtio on ollut parannuksissa keskeisessä roolissa, tai demokraattinen järjestelmämme. Sen avulla on saatu aikaan oppivelvollisuus, peruskoulu, neuvola koko hyvinvointijärjestelmämme, joka pyrkii takaamaan tasa-arvoisen kohtelun kaikille.

Nostaisin erityisesti esiin YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen. On tärkeää, että lapsen asema ja oikeudet on siinä maailmanlaajuisesti määritelty. Lasten ja lapsuuden erityisyydestä kertoo aika paljon se, että tuo sopimus on laajimmin hyväksytty YK:n sopimus. Siinä luetellut oikeudet eivät kaikille ja kaikkialla toteudu, mutta kukaan ei voi väittää, ettei tietäisi, minkälaiselta hyvän lapsuuden tulisi näyttää.

Suomessa sopimus hyväksyttiin 25 vuotta sitten ja sen jälkeen on monissa asioissa edistytty.

Kasvatustyö on yksi isoimmista vastuista, mitä ihmiselle voidaan antaa.

Millaisena näette lapsuuden tulevaisuuden Suomessa?

Totta kai lapsuus muuttuu maailman muutoksen myötä. Suomikin kaupungistuu entisestään, asuinalueet ja koulut eriytyvät ja elämä teknistyy ja digitalisoituu.

Uskon kuitenkin siihen, että osaamme pitää hyvistä asioistamme kiinni. Yksi niistä tärkeimmistä on hyvä lapsuus. Mitä se missäkin maailman ajassa tarkoittaa, varmasti vaihtelee, mutta turvallisuus, huolenpito ja mahdollisuus tasokkaaseen koulujärjestelmään ja koulutukseen ovat pysyviä arvoja.

Onko olemassa erityisiä suomalaisia perhearvoja?

En ehkä erottelisi perhearvoja suomalaisten tärkeinä pitämistä arvoista. Perheessä ne vaan saavat hieman erilaisen ulottuvuuden.

Suomalaiset arvostavat eniten rehellisyyttä, auttamista ja anteeksiantamista. Näen ne erinomaisina perhearvoina. Se miten lähimpiään kohtelee, kertoo paljon myös siitä, miten vieraampiinkin suhtautuu.

Nostan suomalaisille tärkeäksi arvoksi myös turvallisuuden. Niinhän se on, että perheenkin ydintehtävä on tuoda jäsenilleen turvaa. Lapsuudenkodin tärkein anti on varmasti suoda lapselle tunne siitä, että tässä kodissa näiden ihmisten kanssa on turvallista olla ja kasvaa. Jos koti on turvallinen paikka, niin siitä syntyvä perusluottamus ihmisiin kantaa pitkälle ja vaikuttaa koko yhteiskuntaamme.

Miten voisimme tukea vanhemmuutta paremmin?

En nyt puhu valtion tai viranomaisten asemasta, vaan siitä mitä voimme toinen toistemme läheisinä tehdä.

Sauli Niinistö käynnisti kampanjan kiusaamisen vähentämiseksi.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö käynnisti kampanjan kiusaamisen vähentämiseksi Mellunmäen Me-talolla Helsingissä viime maaliskuussa.

Olen mielelläni käyttänyt sanontaa ”it takes a village.” Matti Rimpelä on sen suomentanut Koko kylä kasvattaa -periaatteeksi. Kukaan ei pärjää yksin. Voimme kukin tykönämme miettiä, mitä juuri minä voisin tehdä jonkun toisen hyväksi. Muistan itse lapsuudesta sen, kuinka joskus aivan vieraankin aikuisen varoittava sana tai kannustus on vienyt minua oikeaan suuntaan.

Ei siis jätetä vanhempiakaan yksin, tarjotaan tukea vaikka pienissä asioissa. Kaupungistuminen varmasti vaikuttaa siihen, että ei ole samanlaista yhteisöä ympärillä kuin ennen vanhaan maaseudulla, eikä välttämättä sukupolvien ketjua. Vanhemmat voivat kokea olevansa aika yksin kerrostaloasunnossaan.

Nykyään on onneksi nähtävillä uudenlaisen yhteisöllisyyden rakentumista kaupungeissa ja kaupunginosissa. Siitä on vanhemmuudessakin iloa, että tuntee naapurit ja uskaltaa pyytää apua ja tarjota sitä myös itse.

Miten voisimme auttaa niitä suomalaispoikia, jotka syrjäytyvät, kun oppivelvollisuus päättyy?

Koska elämme täällä yhdessä, niin voimme vähän toinen toistemme peräänkin yrittää katsoa.

Olen koko presidenttikauteni pitänyt nuorten syrjäytymistä esillä ja toiminut sitä vastaan.

Meillä on yhden ikäluokan verran nuoria syrjäytyneenä. Se on valtava yksityinen tragedia, mutta myös mieletön menetys yhteiskunnan tasolla. Asiaa ei voi ratkaista millään yksinkertaisella konstilla, muutenhan se olisi tehty jo. Siksi on tärkeää kiinnittää asiaan huomiota, löytää parhaat keinot ja saada ne yleisesti käyttöön.

Ongelmassahan on kaksi tasoa: ensiarvoista on ennaltaehkäisy, se että estäisimme yhä useamman syrjäytymisen, ja toisekseen, että löytäisimme syrjäytyneet ja toimisimme heidän tilanteensa ratkaisemiseksi.

Hyviä esimerkkejä syrjäytyneen nuoren auttamisesta on saatu muun muassa Vamos-hankkeesta.

Julkinen sektori kantaa vastuun, mutta voimme täydentää sitä vapaaehtoistoiminnalla.

Olen itse kiinnittänyt huomiota asioihin, joita ihan jokainen meistä voisi tehdä. Laitoin vuonna 2012 pystyyn Ihan tavallisia asioita -kampanjan. Nimi oikeastaan jo kertoo, mistä siinä oli kyse. Mielestäni jokainen suomalainen voi kysyä itseltään, mitä juuri hän voisi tehdä. Joskus yhdelläkin ihmisellä tai yksittäisellä teolla voi olla arvaamattoman suuri vaikutus nuoren elämään. Jokaisen panos voi olla merkittävä, oli sitten naapuri, sukulainen, harrastusryhmän vetäjä tai ihan tuntematon vastaantulijakin.

Tämä ei tarkoita sitä, että viranomaisia ei tarvittaisi, ei todellakaan. Tarkoitan vain sitä, että koska elämme täällä yhdessä, niin voimme vähän toinen toistemme peräänkin yrittää katsoa. Lähimmäisenrakkaudeksi sitä voisi varmaan kutsua. Alkuun hanketta katsottiin vähän kieroon, mutta sitten mukaan lähtivät omilla kampanjoillaan niin Yleisradio kuin MTV3:kin.

Kuinka edesauttaa sitä, että lapset ja nuoret pitäisivät huolta kunnostaan? Monen (liikunta)harrastuksen kalleus estää lasten osallistumisen. Miten tätä epäkohtaa voitaisiin parantaa?

Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus harrastaa. Olin kymmenen vuotta sitten perustamassa Tukikummit-säätiötä nimenomaan tätä tarkoitusta varten. Maassamme liian moni lapsi ja nuori uhkaa jäädä eriarvoiseen asemaan ja syrjäytyä perheen taloudellisen tilanteen vuoksi. Niinhän se menee, että jos ei pääse mukaan harrastusporukkaan, niin tippuu helposti ulos kaveriporukoistakin.

Tukikummit on kymmenen toimintavuotensa aikana pystynyt tukemaan suomalaisia nuoria yli viidellä miljoonalla eurolla, ja pääosa rahasta on mennyt juuri harrastamisen mahdollistamiseen.

Ei tämä tai muukaan hyväntekeväisyystoiminta ongelmaa poista, se on selvä. Harrastusmaksut olisi saatava pysymään kohtuullisina, mutta sellaiset harrastukset kuten jääkiekko ja ratsastus tuntuvat karanneen monen perheen ulottumattomiin. Onneksi harrastuksia on kuitenkin monenlaisia.

Toivon, että jokainen löytäisi itselleen sopivan, vaikka kalleimmat olisivatkin perheen ulottumattomissa.

Tärkeintä on saada olla osa porukkaa, tuntea yhteenkuuluvuutta ja jakaa onnistumisen ja epäonnistumisen hetket toisten kanssa yhdessä.

Ottavatko lapset ja nuoret suoraan yhteyttä presidenttiin? Millaiset asiat heitä pohdituttavat?

Tapaan paljon nuoria myös henkilökohtaisesti.

Sain viime vuonna satoja kirjeitä ja sähköposteja lapsilta ja nuorilta, ja tänä vuonna yhteydenottoja tulee varmasti yhtä paljon. Kysymyksiä tulee laidasta laitaan, presidentin työn sisällöstä ja minun harrastuksistani lähtien, Lennua tietystikään unohtamatta.

Kirjeissä on kuitenkin paljon myös aitoa huolta. Toistuva huolenaihe on maailman tila, myös kysymys siitä, tuleeko sota. Vastaan moniin kirjeistä henkilökohtaisesti ja olen tuota huolta maailman menosta käsitellyt myös kiertäessäni tänä vuonna Suomea juhlavuotemme merkeissä.

Olen usein sanonut, että maailma olisi oikeastaan aika hyvässä mallissa, jos kaikkialla olisi niin kuin Suomessa on. Näinhän ei ole, ja siksi epävarmuuden aika maailmassa jatkuu. En kuitenkaan usko sotaan.

Olen itse sellainen synkänpuoleinen optimisti. Ajattelen, että kun tarpeeksi syvälle sukelletaan, tulee havahtuminen ja paluu pinnalle.

Suomi on kuitenkin vahva nyt epävarmuudenkin aikana. Vakaus ja eheys ovat yhteiskuntamme voimavaroja ja niitä on syytä varjella ja varjellaankin.

Lapsilla ei ole syytä huoleen. Uskon että Suomi on maailman parhaita maita vielä silloinkin, kun juhlimme 200-vuotista itsenäisyyttämme.

Miten otatte selville, miten lapset ja nuoret voivat?

Tietysti nuorten huoliin saa tuntuman juuri heidän yhteydenottojensa kautta, mutta tapaan paljon nuoria myös henkilökohtaisesti. Tänä vuonna olen vieraillut kouluissa, nuorisotaloilla ja lastentarhassa ja olen tavannut muun muassa nuorisovaltuutettuja ja partiolaisia.

Lisäksi käynnistin kevättalvella yhdessä Me-säätiön ja Robinin ja Diandran kanssa kiusaamisen vähentämiseen tähtäävän #kannustusryhmä-hankkeen. Kampanja sai siivet heti lanseerauspäivänään, ja olen saanut lukea lukuisia tarinoita paitsi kiusaamisesta myös siitä, miten sitä parhaiten kitketään.

Tarkoitus on ollut laittaa hyvä kiertämään. Tuntuu siltä, että siinä on onnistuttu.

Millainen oma lapsuutenne ja nuoruutenne oli?

Minulla oli hyvä ja uskoakseni aika tavallinen lapsuus. Olen neljästä sisaruksesta nuorin, joten siinä kasvoin joukon jatkona. Pidin jo nuorena samoista asioista kuin nyt: luonnosta ja urheilusta. Molempia pystyi onneksi ihan kodin lähistöllä harrastamaan.

Miten menestyitte koulussa?

Koulusta olen joskus sanonut, että kun muut kävivät koulua, niin Sauli kävi koulussa. En siis ollut mikään innokkain tai tunnollisin koululainen, eivätkä numerot päätä huimanneet.

Onneksi sen verran oli sitkeyttä, että kävin koulun loppuun, eikä opettajien luottamus minua kohtaan loppunut.

Luitte varmaan myös muita kuin koulukirjoja?

Lukemisestakin tykkäsin kyllä jo hyvin nuorena. Osittain innostus oli isoveljeni alullepanemaa, koska hän antoi minulle tikkukirjaimisen Daniel Defoen Robinson Crusoen. Olin vasta oppinut tavaamaan, mutta siitä se sitten lähti.

 

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *