Kulttuuri

Lasten vaatteet: väriä päälle ja leikkimään!

07.08.2017 Satu Jaatinen Helsingin kaupunginmuseo

Lapsia leikkimässä Kalliossa, ehkä Torkkelinmäellä. Kuva Eino Heinonen 1950

Lapsia leikkimässä Kalliossa, ehkä Torkkelinmäellä. Kuva Eino Heinonen 1950.

Pienet siniset sukat kutsuivat Päivi Roivaisen tutkimaan, mitä lapset itse ajattelevat vaatteista, joihin aikuiset heidät pukevat.

Pojan kolttupuku noin vuodelta 1900. Kuva Ira Launiala, Helsingin kaupunginmuseo.

Pojan kolttupuku noin vuodelta 1900. Kuva Ira Launiala.

Inventoidessaan vuosia sitten Helsingin kaupunginmuseon kokoelmia amanuenssi Päivi Roivainen sai eteensä pienet siniset villasukat, joiden jalkaterällä oli mittaa vain muutama sentti. Ne oli neulottu käsin aivan ohuilla puikoilla hyvin pehmeästä villalangasta. Sukat oli parsittu useaan otteeseen siististi ja huolellisesti ja niiden varsissa oli pahviset napit. Mallin ja materiaalien perusteella sukat ajoitettiin 193040-luvuille.

Sukissa oli Roivaisen mielestä jotain koskettavaa ja ne vaikuttivat muihinkin työntekijöihin samalla tavalla.

Ne kutsuivat ihmisiä luokseen! Kollegat tulivat vaistomaisesti hypistelemään vaatelaatikkoani ja kertomaan lapsuusmuistojaan, Roivainen kertoo.

Lastenvaatteet vaikuttivat työntekijöihin aivan toisin kuin museon muut esineet, vaikka he eivät tienneet juuri mitään niitä käyttäneistä lapsista. Pienistä sukista lähti liikkeelle Roivaisen ajatus tehdä lasten vaatetusta käsittelevä kansatieteen väitöskirja.

Tutkimustaan varten Roivainen otti yhteyttä Helsingin kaupungin varhaiskasvatukseen, sillä hän halusi kuulla lasten omia mielipiteitä vaatteista ja tarvitsi tähän avukseen päiväkoteja. Mukaan valikoitui kaksi eri alueilla toimivaa päiväkotia, joissa Roivainen haastatteli 57-vuotiaita lapsia.

Kaikki olivat todella myöntyväisiä tutkimukselleni.

Lapset innostuivat haastatteluista

Perhejuhla, tyttö tanssii. Kuva Väinö Kannisto 1949, Helsingin kaupunginmuseo.

Perhejuhla, tyttö tanssii. Kuva Väinö Kannisto 1949.

Lapsia haastatellessa piti tietysti kysyä lupa sekä vanhemmilta että lapsilta itseltään, ja lasten haastattelun eettisiin sääntöihin kuuluu, että lapsella on lupa missä tahansa vaiheessa lopettaa vastaaminen.

Tapahtumassa ei saa olla mitään pakottamista, vaikka asia olisikin ollut ennalta sovittu, Roivainen muistuttaa.

Keskeytyksiä ei tapahtunut, sillä kaikki lapset olivat hyvin innokkaita tulemaan mukaan.

Osittain se varmaan johtui siitä, että minulla oli mukana tabletti, josta näytin heille kuvia ja jolla nauhoitin haastattelut. Annoin heidän kuunnella nauhalta omaa ääntään ja tuntui siltä, että lapset viihtyivät haastatteluissa.

Tarhavieraan ei tarvinnut myöskään selitellä työtään lapsille.

Kerroin, että teen kirjaa. Se riitti heille.

Värit olivat vaatteissa kaikkein tärkeintä

Pinkki kukallinen mekko on peräisin 1970-luvulta. Kuva Ira Launiala, Helsingin kaupunginmuseo.

Pinkki kukallinen mekko on peräisin 1970-luvulta. Kuva Ira Launiala.

Niistä puhuttiin todella paljon. Ensimmäiset kommentit vaatteista liittyivät usein juuri väriin.

Lähes yhtä tärkeä asia lapsista oli se, että vaatteet olivat mukavia.

Usein kysyessäni lapsilta, mitkä ovat heidän lempivaatteitaan, niin vastaus oli, että ”sellaiset, jotka on kivan värisiä ja joissa on kiva leikkiä”.

Kun Roivainen näytti lapsille erivärisiä t-paitoja, kävi selväksi, että heidän mielestään oli olemassa värejä, jotka olivat ehdottomasti tyttöjen värejä tai ehdottomasti poikien.

Poikien värit eivät olleet yhtä tarkkaan säädeltyjä. Pinkki, vaaleanpunainen ja lila olivat tyttöjä varten. Pojat kuitenkaan eivät välttämättä pitäneet heille osoitetuista tummansinisistä ja mustista vaatteista.

Yleisesti kaikki lapset pitivät siitä, että vaatteet olivat kirkkaan ja puhtaan värisiä.

Pinkin käyttäminen voi olla kapinallista

Pinkki osoittautui vaikeaksi asiaksi. Roivainen huomasi lasten kanssa puhuessaan, että vaikka heillä oli aika konservatiivisia käsityksiä tyttöjen ja poikien väreistä tai vaatteista, niin he olivat silti auliita keskustelemaan asiasta ja tiedostivat itse, että säännöt ovat aika hölmöjä.

Vihreäraidallinen pikkutytön mekko on 1950-luvulta. Kuva Ira Launiala, Helsingin kaupunginmuseo.

Vihreäraidallinen pikkutytön mekko on 1950-luvulta. Kuva Ira Launiala.

Lapsista se, että poika pitää vaaleanpunaisesta, oli ihan ok, eli he olivat valmiita purkamaan sääntöjä. Minua tässä tyttöjen ja poikien värit -keskustelussa ihmetyttää se, että jako tuntuu tulevan aikuisten näkökulmasta.

Joitakin aikuisia tuntuu jopa hävettävän, jos heidän tyttärensä haluaa pukeutua vaaleanpunaiseen.

Vaikutti siltä, että pinkki antoi tytöille omaa tilaa ja ilmaisunvapautta. Siinä mielessä tytöille pinkin käyttäminen voi olla jopa hieman kapinallista samalla tavoin kuin pojille auto- tai hirviöprinttien käyttö.

Vaatteet, joista ei pidetty, olivat sellaisia, jotka painoivat, puristivat tai kutittivat.

Aistit ovat varmasti aikuisillekin tärkeitä vaatteita valitessa, mutta emme tuo sitä yhtä selkeästi esille.

Aikuiset pukeutuvat tylsästi

Äiti poseeraa kameralle hiihtoasussa tyttären kanssa metsän reunassa matkalla mökille Karjalohjalla. Kuva Juha Jernvall 1960, Helsingin kaupunginmuseo.

Äiti poseeraa kameralle hiihtoasussa tyttären kanssa metsän reunassa matkalla mökille Karjalohjalla. Kuva Juha Jernvall 1960.

Aikuisten vaatetuksesta lapsilla oli selkeä mielipide: me pukeudumme tosi tylsästi. Mälsien värien lisäksi aikuisten vaatteissa ei ole mukana samanlaista kolmiulotteisuutta kuin lasten vaatteissa. Lapset pitivät siitä, että vaatteessa on jotain, joka tuntui tai jota he saattoivat hypistellä.

Roivainen kävi tutkimustaan varten läpi myös suuren määrän lastenhoito-oppaita useilta aikakausilta.

195060-luvuille asti kirjoissa annettiin hyvin tarkkoja ohjeita siitä, miten lapsi tulee pukea. Lapsen tuli näyttää hyvin hoidetulta, eikä häntä saanut pukea ankeisiin tai harmaisiin väreihin.

Pukemisen kautta haluttiin tuoda esiin hyvää lapsuutta. Lapsen piti näyttää onnelliselta myös vaatteidensa kautta. Näitä asioitahan ruoditaan nettikeskusteluissa yhä edelleen.

Ulkoiluhaalarit ovat suomalainen ilmiö

Harmaasta villakankaasta ja flanellista ommeltu ulkoilupuku, johon kuuluu housut ja takki, on ommeltu käsin 1960-luvulla. Kuva Ira Launiala, Helsingin kaupunginmuseo.

Harmaasta villakankaasta ja flanellista ommeltu ulkoilupuku, johon kuuluu housut ja takki, on ommeltu käsin 1960-luvulla. Kuva Ira Launiala.

Ulkoilu mainitaan kasvatusoppaissa vasta 192030-luvuilla, sitä aiemmin ulkoilua saatettiin pitää jopa vaarallisena. Lastenlääkäri Arvo Ylppö vaikutti näiden käsitysten muuttumiseen merkittävästi puhuessaan ulkona nukuttamisesta ja raittiin ilman merkityksestä.

Ensimmäiset ulkoiluhaalarit ilmestyivät Anttilan kuvastoihin ja hoito-oppaiden sanastoihin 194050-luvuilla. Tuolloin tosin odotettiin, että äidit ompelisivat ulkoiluvaatteet itse, Päivi Roivainen kertoo.

1950-luvulla kotimainen vaateyritys Reima ryhtyi kehittämään ulkoiluvaatemateriaaleja päämäärätietoisesti. Ulkoilevasta lapsesta oli tullut ihanne, jota vaatetusteollisuus ryhtyi toteuttamaan. Ja kun äitien työssäkäynti lisääntyi, loivat päiväkoditkin varhaiskasvatussuunnitelmien mukaisia uusia vaatimuksia lasten vaatetukselle.

Lasten ulkoilu ei ole mikään yksinkertainen asia. Siihen liittyy niin ihanteita, vaateteollisuutta kuin lastenhoidon arkeakin. Roivainen on huomannut tämän konkreettisesti myös omien lastensa kanssa.

Kun Berliinissä asuessamme menimme tytärteni Siinan, Kielon ja Seelan kanssa kuravaatteissa sadesäällä leikkipuistoon, eihän siellä ollut ketään muita! Ulkoilu vaan on iskostettu meihin suomalaisiin niin vahvasti.

 

Pojan merimiespusero 1920-luvulta. . Kuva Ira Launiala, Helsingin kaupunginmuseo.

Pojan merimiespusero 1920-luvulta. Kuva Ira Launiala.

Päivi Roivaisen Turun yliopistoon tekemän väitöskirjan Puettu lapsuus Löytöretkiä lapsuuden saarille voi lukea PDF-muodossa verkossa.

Lue myös: Vääryydellä tehty vaate

Lue myös: Näin valitset lapselle oikeanlaiset kengät

Lue myös: Kasvurauha lapselle/ One glass of milk, please -blogi

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *