Lastensuojelun Keskusliiton kuukausijulkaisu 
Lapsella on oikeus tulla kuulluksi häntä koskevissa asioissa, todetaan YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa. Yhä useammin lapset pääsevätkin mukaan esimerkiksi oppilaskunta- tai nuorisovaltuustotoimintaan, mutta niiden edustuksellisen roolin vuoksi kaikki eivät voi niihin osallistua. Kuinka pärjäävät ne lapset ja nuoret, jotka eivät ole mukana tämänkaltaisessa toiminnassa? Miten he oppivat yhdessä toimimisen taitoja ja saavat kokemuksia vaikutusmahdollisuuksista?
– Ne taidot voivat vahvistua aivan jokapäiväisessä elämässä ja arkisissa kohtaamisissa, joissa lapset joutuvat neuvottelemaan ja tekemään kompromisseja vaikkapa lemmikkieläimen hankkimisesta tai harrastuksen lopettamisesta, sanoo HT Elina Stenvall, joka väitteli viime syksynä Tampereen yliopistossa lasten osallisuudesta ja toimijuudesta.
Arki muovaa suhdetta yhteiskuntaan
Stenvall selvitti, voivatko lasten mukanaolo ja vaikuttamismahdollisuudet olla osa arkea, jolloin ne tulisivat huomatuiksi yhteiskunnallisesti merkityksellisinä.
– Aikuisten tulisi tunnistaa lapsille ja nuorille tärkeät yhteisöt, mukanaolon tavat ja osallistumisen teot. Heidän arjessaan on paljon toimintaa ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksia, joiden myötä he muovaavat suhdettaan yhteiskuntaan.
Stenvall kertoo kahdesta haastattelemastaan pojasta, joista toinen harrasti sotapelejä verkossa ja toinen kuula-asepelaamista. Kummallakin oli vaikeuksia elämässään: vanhempien eroja, koulukiusaamista, yhteisöstä ulossulkemista ja tuttujen asioiden murtumista ympäriltä. Mutta pojat olivat löytäneet pelimaailmasta ihmisiä, jotka ottivat mukaan ja antoivat tunnustusta. Se vahvisti tunnetta omasta merkityksellisyydestä.
Stenvall katsoo, että olisi keskeistä tunnistaa lapsen elämästä mahdollisimman laajasti sellaisia prosesseja, joiden myötä he oppivat yhdessä toimimisen tapoja ja saavat kokemuksia mahdollisuuksista vaikuttaa.
– Ennen kuin muodollisesta politiikkaan osallistumisesta voi ylipäätään kiinnostua, on koettava asiat omakseen ja uskottava, että voi vaikuttaa omassa elinympäristössään.
Stenvall peräänkuuluttaakin aikuisten asennekasvatusta.
– Millaista viestiä annamme lasten ja nuorten paikasta yhteiskunnassa kohdatessamme heitä? Olemme kaikki tämän yhteiskunnan jäseniä.
Järjestetty osallistuminen ei kiinnostanut nuoria
Stenvall haastatteli avointa ja keskustelevaa Mapolis-menetelmää käyttäen 127 lasta ja nuorta, jotka olivat iältään 11- ja 15-vuotiaita. He saivat merkitä karttoihin itselleen tärkeitä ihmisiä, kokemuksia, paikkoja tai asioita ja jaotella ne negatiivisiin, positiivisiin tai neutraaleihin. Karttoja oli aina lähialueen kartasta maailmankarttaan asti. Tämän jälkeen heidät haastateltiin merkintöjen pohjalta.
Mielenkiintoista oli se, mitkä asiat korostuivat lasten ja nuorten karttamerkinnöissä ja keskusteluissa. He kokivat merkityksellisinä arkisen elämän lähiyhteisöihin – kuten harrastuksiin, lemmikkeihin, perheeseen ja ystäviin – liittyvät asiat. Toisaalta heitä kiinnostivat laajat yhteiskunnalliset teemat, kuten ilmastonmuutos, pakolaisuus, suurvaltasuhteet ja Itämeren suojelu.
Mutta se, mistä lapset ja nuoret eivät puhuneet haastatteluissa juuri lainkaan, oli juuri se järjestettyjen osallistumisrakenteiden taso, jonka kautta aikuiset yrittävät vahvistaa heidän yhteiskunnallista osallistumistaan. Vain kaksi haastateltavaa 127:stä mainitsi kysyttäessä jonkin osallistumisrakenteen itselleen tärkeänä.
Miksi lapsilta kysytään vain leikkipuistoista?
– Lapsille tarjotaan mahdollisuutta osallistua asioissa, jotka ovat aikuisten mielestä lapsille sopivia – kuten koulun pihan tai leikkipuiston suunnittelu – mutta herkästi sivuutetaan isot yhteiskunnalliset kysymykset. Harvoin mietitään, osuuko osallistamisemme siihen maailmaan, jossa lapset ja nuoret elävät.
Stenvall kysyy kärjistäen, emmekö me aikuiset voi uskoa, että lapsia ja nuoria ei välttämättä kiinnosta, tuleeko asuinalueelle pikkuleikkipuisto vaiko ei.
– Nuoret saattaisivat sen sijaan haluta vaikuttaa siihen, mitä Suomen valtio tekee ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Mutta onko meillä kanavia ja keinoja ohjata näitä nuoria osallistumaan niihin keskusteluihin ja siihen maailmaan, jossa isoja kysymyksiä käsitellään? kysyy SOS-Lapsikylässä kehittämissuunnittelijana työskentelevä Elina Stenvall.
