Johanna Korhonen: Poika ja sota

Selasin alakoululaiseni historiankirjaa kohdasta Välimeri antiikin aikana. En selannut kauan. Piti lopettaa, kun otsalle kihosi kiukunhiki ja suustani alkoi pulputa kaikenlaista: ”Persialaissodat! Kuka hyökkäsi ensin ja minne? Kuka kosti ja miten? Mitä väliä? Miksi tällaista opetetaan?”

Kannatan erittäin lämpimästi historian opetusta, mutta en sitä, että ihmiskunnan historia esitetään sotimisen historiana. Pahinta on, että lapsen historian oppikirjassa sotia vain ilmaantuu jostain. Sota syttyy kauniisti kuin takkatuli tai palo rutikuivassa risukossa. Se on luonnonvoima, jolle ei vain voi mitään.

Missään kohdassa ei lue, että sota on aina osoitus kauheasta epäonnistumisesta, ihmisten välisen vuorovaikutuksen täydellisestä karilleajosta, tragediasta ja häpeällisestä lankeamisesta väkivaltaan.

Päinvastoin: sotaurhojen legendoja kerrotaan ja kerrataan aivan kuin ihmisten tappaminen olisi hienokin saavutus. Suurena sankarina oppikirjassa esiintyy myös yhden sotaintoisen tuittupään hevonen.

Olen vakuuttunut siitä, että sotiminen ei maapallolta lopu ainakaan niin kauan kuin sota esitetään seuraavalle sukupolvelle ihannoiden. Lapset vastaanottavat sodan mahtavaa tarinaa paitsi oppi- ja muista kirjoista, myös elokuvista ja peleistä. Realistiset sotaelokuvat ovat niin kauheita, että niitä ei saa lapsille näyttää. Siksi heille näytetään sankaritarinoita, jotka vahvistavat uskomusta sodan hienosta toverihengestä ja miehekkään urheasta yhteistoiminnasta. Kuolema on sotaelokuvan kaunis ja väistämätön huipentuma.

Tämän jälkeen ei ole suuri ihme, jos suomalaispoikakin voi nähdä jotain jaloa jopa Isis-porukoihin liittymisessä. Siellähän sitä lienee toverihenkeä, yhteenkuuluvuutta ja vaaran hurmaa.

Poikalasten emona olen jatkuvasti hämmästynyt siitä, miten itsestään selvänä kulttuurimme edelleen pitää maskuliinisuuden ja väkivallan välistä yhteyttä. Poikien väkivaltainen käytös on ”ymmärrettävämpää” kuin tyttöjen. Poikien tulisi jostain syystä myös sietää väkivaltaista kohtelua enemmän kuin tyttöjen.

Toisaalta sievistelevä ilmaus ”naisiin kohdistuva väkivalta” antaa ymmärtää, että naisiin vain jotenkin kummasti ”kohdistuu” väkivaltaa. Tekijäjoukon pääasiallista sukupuolta ei sovi mainita, jottei miehiä ”leimattaisi”. Tällainen hienotunteinen hyysäys on osa väkivallan normalisointia, joka mahdollistaa myös sen jatkumisen.

Historiasta muuten löytyisi myös selityksiä sille, miksi maskuliinisuuden ja väkivallan välisen yhteyden katkaisu on meille edelleen vaikeaa. Vielä keskiajalla miehistä aggressiota ihailtiin. Kun yhteiskunnan rakenteet olivat hauraat, väkivallalle oli tilaa ja kysyntää. Vallan sai väkivallalla, joten väkivallalla sitä oli myös puolustettava. Ruotsin kuningas käytti Suomessa edustajinaan raakoja ja väkivaltaisia tyyppejä.

Siitä on pitkä aika.

Ruotsissa kehitetään päiväkoti-ikäisistä alkavaa projektia, joka yrittää katkaista mieheyden ja väkivallan välisen kulttuurisen siteen. Ehkä jossain vaiheessa saadaan myös historiankirjoja, jotka kertovat, että sodassa ei ole mitään hyvää.

Johanna Korhonen on toimittaja ja kirkkolaulaja, jonka perheeseen kuuluu puoliso ja kaksi lasta.