Hyppää sisältöön

Ollaan enkeleitä toisillemme

Julkaistu
Ollaan enkeleitä toisillemme

Onko mahdollista ymmärtää arkea, jota ei ole itse kokenut? Mitä se vaatii?

Pitkäaikaissairaan lapsen vanhemmat saattavat kuulla useinkin muistutuksia siitä, mitä kaikkea tekevät tai ovat tehneet väärin. Joskus on tehnyt mieli sanoa: no, tule sitten meille asumaan. Tunne, etteivät muut ymmärrä meidän arkea, on yleinen esimerkiksi diabetesta tai allergiaa sairastavien perheissä*.

Perheet kokevat jäävänsä yksin. Yksinjäämisen kauhu on eräs ihmisen alkukantaisimmista peloista, sillä ennen muinoin lauman ulkopuolelle jääminen tiesi melko varmaa kuolemaa. Ei se nykyaikanakaan tunnu mukavalta. Ihminen on kuitenkin kekseliäs. Julkisuudessa digivallankumouksesta sanotaan harvoin mitään positiivista, mutta eikö se ole melkoista edistystä, että metsän keskellä yksin asuvallakin voi olla ystävä taskussa, koko ajan läsnä arjessa?

Ainakin pitkäaikaissairaiden perheiden arkea sosiaalinen media on mullistanut. Ennen piti vertaistukea saadakseen pakata lapset mukaan ja taivaltaa läpi tuulen ja tuiskun kaupungin toiselle puolelle, mutta nyt voi ottaa puhelimen esiin ja kysyä vanhempien tukiryhmässä: ”mitä ihmettä teen?” Vuosikymmen sitten minäkin naputtelin bittiavaruuteen: ”Miten tästä selviää?” Oli ihmeellistä, että joku vastasi ja vielä osasi valaa luottamusta tulevaisuuteen. Kun sosiaalisen median ryhmässä voi olla tuhansia samantyyppisessä elämäntilanteessa eläviä, todennäköisesti joku bittienkeli vastaa vaikka keskellä yötä. Tukea haetaan niin käytännön pikku pulmiin kuin jaksamisongelmiinkin.

Amerikkalaistutkimuksen mukaan vertaistuki on parhaimmillaan juuri sitä. Vanhemmat voimaantuvat ja heille tulee tunne, etteivät ole yksin näiden ongelmien kanssa. Mikä parasta, vertaistukea antavat saavat itselleen hyvän mielen. Muiden auttaminen onnellistuttaa.

Parhaissa vertaistukiryhmissä ihmiset ovat enkeleitä toisilleen.

Mikseivät kaikki muutkin voisi olla enkeleitä toisilleen?

Onko ylipäätään mahdollista ymmärtää arkea, jota ei itse ole kokenut?

Ehkei, mutta välttämättä ei tarvitsekaan. Riittää, kun katsoo, mitä nelijalkainen ystävämme tekee yrittäessään ymmärtää meitä, vierasta lajia. Se katsoo silmiin, kallistaa päätään ja höristää korviaan. Sen jälkeen se saattaa taputtaa tassullaan myötätuntoisesti.

 

 

*(ks. esim. Perheen elämänlaatu alle kouluikäisen ruoka-allergisen lapsen perheessä tai Psychological experience of parents of children with type 1 diabetes: A systematic mixed-studies review)

 

Tuija Siljamäki

 

Luitko jo edelliset samasta aiheesta?

Vanhempien vaiettu stressi

Perheen kriisituki – onko sitä?

Tuhat metriä lunta sydämen päälle – miksi surevan kohtaaminen on vaikeaa?