Siirry sisältöön
Rupista rakkautta

Vanhempien vaiettu stressi

02.02.2019

Unsplash

Herään yöllä outoon tunteeseen. Täytyy mennä tarkistamaan verensokeri. Pojan otsa on kylmännihkeä. Siitä tiedän, että matalalla on. Ja totta: sensorin käyrä kyntää punaisella, alle kolme. Haen äkkiä hunajaa ja banaanisosetta. Hartioiden välissä kiehuu, vatsaa polttaa.

Tämä on erityistä stressiä, josta terveiden lasten vanhemmilla ei ole aavistustakaan. Ei tarvitse ollakaan. Vaikket olisikaan pitkäaikaissairaan vanhempi, toivon silti, että jatkat lukemista, sillä tästä voi olla hyötyä sinullekin. Ellei muuta, niin huomaat ehkä, miten onnekas oletkaan ja sen, miten tärkeää on osata hellittää.

Pitkäaikaissairaiden lasten vanhempien stressi on vaiettu salaisuus. Sen lähde on hengenvaarallinen sairaus, jonka pitäminen tasapainossa vaatii vanhemmilta melkoista jongleerausta. Jatkuvaa valppautta, varuillaanoloa, koiranunta. Tiedän, että vastaavaa stressiä kokevat myös vaikeasti allergisten lasten vanhemmat pelätessään lapsen vaarallista yliherkkyysreaktiota tai astmalasten vanhemmat pelätessään astmakohtausta. Miksi siitä ei puhuta?

Pikkuisen suututtaa. Luen kansainvälisiä tutkimuksia tyypin 1 diabetesta sairastavien vanhempien kokemuksista, ja siellä se sanotaan: nykyisistä teknisistä apuvälineistä huolimatta vanhemmat kokevat jatkuvaa hätää, huolta ja ahdistusta.

Kaikki nämä vuodet olen kuvitellut olevani hullu ja hermoheikko, kun stressaan niin kovasti. Ehei, meitä on tuhansia stressaavia vanhempia. Silti yksikään terveydenhuollon ammattilainen ei ole puhunut minulle mitään stressistä. Ei kysynyt, miten jaksan, ei neuvonut rentoutumista. Kaikki nämä vuodet ja kymmenet käynnit on kysytty vain lapsen vointia ja tuijotettu hänen käyriään. Hyvä että on, mutta entäs minun tai puolison, hoidosta vastaavien stressikäyrä?

Kuitenkin tiedetään, miten vaarallista pitkäaikainen stressi on. Lievä stressi pitää valppaana ja auttaa hoitamaan hyvin, mutta liiasta stressistä seuraa uupumus. Kun terveiden lasten vanhemmista oli loppuun palamisen oireita 20 %:lla, oli diabetesta sairastavien lasten vanhemmista oireita 36 %:lla. Lähes kaksinkertainen riski!

Vanhempien stressi on Pandoran lipas, jota pelätään avata. Pelätään ehkä, että jos vanhempi tajuaa epätoivoisen tilanteensa, hän romahtaa, säikähtää ja karkaa vastuusta. Ei se niin mene. Vaan niin, että jos tunnustetaan tilanteen stressaavuus, vanhempi tajuaa hakea apua ja hellittää ajoissa. Silloin hän ei kuvittele olevansa normaalia heikompaa tekoa ja yritä vaan hampaita yhteen purren sinnitellä eteenpäin. Silloin hän ymmärtää, että hänen on erityisen tärkeää pitää huolta omasta jaksamisestaan.

Kun kysyin D1-lasten vanhempien stressinkesytyskeinoja, heillä oli niitä vaikka muille jakaa. On hiljentymistä lumisessa metsässä, liikuntaa, kuorolaulua, käsitöitä, leffojen katselua, työajan vähentämistä ja rentouttavaa hengitystä. Eräs äiti kouluttaa hypokoiraa ja eräs isä kehittää teknisiä apuvälineitä diabeteksen hoitoon. Vanhemmat todella omistautuvat.

Kaikki, mikä vähentää stressiä, on hyödyllistä, sillä vanhemman stressi heikentää myös lasten elämänlaatua. Maailma ei ole näillä näkymin menossa ainakaan rauhallisempaan suuntaan. Siksi meidän on tärkeää opettaa myös lapsillemme, miten välillä huilitaan ja nautitaan elämästä. Eivät he muuten jaksa. Lapset saavat vanhemmiltaan mallin rentoutua. Hellitä siis hyvän sään aikana.

Ehdotan kaikille vanhemmille omakehun päivää. Mietipä heti aamusta, mistä kaikesta olet selvinnyt ja listaa ne vaikka oikein paperille. Niittaa seinään. Keksi sitten, miten juuri tänään voisit palkita itsesi noista saavutuksista. Minä ainakin aion tänään tarjota itselleni leivoskahvit ja ottaa koiralenkin jälkeen tuoksuvan vaahtokylvyn.

Mitä sinä aiot tehdä?

 

Vinkki:

Jos rentouttava hengitys kiinnostaa, lue helpot ohjeet Minna Martinin kirjasta Hengitys virtaa kohti kehon ja mielen tasapainoa, 2016. Kirjapaja.

 

Tuija Siljamäki

 

Edelliset samasta aiheesta:

Perheen kriisituki – onko sitä?

Tuhat metriä lunta sydämen päälle – miksi surevan kohtaaminen on vaikeaa?

2 vastausta artikkeliin “Vanhempien vaiettu stressi”

  1. Adoäiti sanoo:

    Olen kahden lapsen adoptioäiti. Adoptioneuvonnan aikana sekä vielä hakumatkalla korostettiin jatkuvasti sitä, että apua pitää hakea todella matalalla kynnyksellä, se on koko perheen etu. Lapsillani ei ole fyysisiä erityistarpeita, mutta traumataustansa vuoksi ovat henkisesti hyvin vaativia. Lisäksi äidiksi tulo tapahtui lopulta neljän päivän varoitusajalla ja todellisuus erityislasten vanhemmuudesta iski vasten kasvoja kovaa. Alusta asti etsin aktiivisesti erilaisia selviytymiskeinoja huolehtiakseni omasta jaksamisestani, lasten nukkuessa etsin epätoivoisesti vertaistarinoita ja joka tilaisuuden tullen purin tuntojani jokaiselle luotettavalle tutulle. Kun tuntui ettei nämä keinot enää riittäneet olin yhteydessä kuntamme perheneuvolaan jota kautta meidät ohjattiin perheterapian pariin. Jokaisesta vertaistuesta, terapiakäynnistä ja tsempistä olen syvästi kiitollinen. Kyllä jokainen varmasti hyötyisi siitä, että heitä kehoitettaisiin hakemaan apua ja tukea, ettei sitä tarvitsisi tehdä viimeisenä keinona, vaikeimman kautta. Meidän onni oli se, että pari vuotta sosiaalityöntekijän toimesta sitä meille toitotettiin adoptioneuvonnassa ja vielä hakumatkalla lähes päivittäin asiasta muistutettiin. Ilman tätä kannustusta kynnys avun hakemiseen olisi varmasti ollut paljon isompi. Nyt tiedän, että pärjäämme tulevaisuudessakin ja voimme olla levollisin mielin, mutta vain sen takia, että tiedän, että osaamme hakea apua sitä tarvittaessa!

  2. Kiikki sanoo:

    Epilepsialapsen äitinä ymmärrän hyvin, vaikka tietoisuuden kanssa oppi jotenkin elämään. Epilepsia-liitto järjesti mindfullness-kurssin pahimman huolen aikaan. Se oli hienoa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »