Siirry sisältöön
Rupista rakkautta

Mikä järkytys!

06.04.2019

Unsplash

Lapsi vaipuu koomaan, koska hänen diabetestaan ei ole tunnistettu ajoissa. Perhe joutuu onnettomuuteen, josta selviytyy täpärästi. Lapsi saa vakavan allergisen reaktion, anafylaktisen sokin.

Millaista henkistä ensiapua tällaisessa tilanteessa tarvitaan?

Seinäjoen sairaalan henkisen ensiavun malli, josta Yle uutisoi  hiljattain, kuulostaa unelmalta. Kunpa sellainen olisi ollut myös siinä sairaalassa, jossa meidän perheen elämä meni uusiksi.

Seinäjoen keskussairaalassa päivystää aina yksi kriisiapukoulutuksen saanut henkisen ensiavun päivystäjä, joka tulee sairaalaan vaikka kotisohvalta keskellä yötä. Hänen tehtävänään on kannatella ihmistä kriisin keskellä: auttaa käytännön asioissa ja huolehtia hänen selviytymisestään seuraavaan päivään (ja myöhemminkin). Päivystäjä toimii linkkinä hoitohenkilökunnan ja asiakkaan välillä. Hän tukee myös työntekijöitä traumaattisten hoitotilanteiden jälkikäsittelyssä.

Malli otettiin käyttöön parikymmentä vuotta sitten, koska huomattiin ettei hoitohenkilökunnalla ole aikaa kohdata sokissa olevia omaisia. Kriisiapua ei ollut saatavilla. Tuttu tilanne valitettavan monille edelleen. Ei siis ihme, että aihe herättää paljon keskustelua suljetuissa vertaistukiryhmissä.

Ylen jutussa esimerkkitilanteena oli puolison kuolema, äärimmäisen järkyttävä tilanne. Myös läheltä piti -tilanteet voivat olla traumaattisia. Lapsen äkillinen sairastuminen, liikenneonnettomuus, täpärät pelastumiset henkeä uhkaavista tilanteista, väkivallan kohteeksi joutuminen tai sen todistaminen.

Psykiatri Janna Rantala ja psykologi Leea Mattila* määrittelevät traumaattisen kriisin näin:

”Traumaattisessa kriisissä tilanteen vaatimukset ylittävät ihmisen omat voimavarat. Psyykkinen stressireaktio syntyy silloin vasteena paitsi siihen, mitä tapahtui, myös siihen, mitä olisi voinut tapahtua.

He kuvaavat, miten aivot toimivat herkästi ja nopeasti läheltä piti -tilanteissa: ”Aivojen näkökulmasta uhkaava hetki ehti jo olla totta, ennen kuin se viime hetkellä estyi.” Heidän mukaansa ihmiset aliarvioivat suotta näitä traumaattisia kokemuksiaan. Ajatellaan ehkä, että pitäisi olla vain kiitollinen ja onnellinen, kun ei käynyt pahemmin.

Traumaperäinen stressireaktio syntyy tilanteessa, johon liittyy kuolema tai sen vaara. Se voi olla itsen tai läheisen vakava loukkaantuminen tai tieto henkeä uhkaavasta sairaudesta. Yleensä akuutti stressitila kestää alle kuukauden, pitkittyminen viittaa traumaperäiseen stressihäiriöön. Stressistä kertovat sydämentykytykset, kohonnut verenpaine, ylivireys ja univaikeudet. Traumaperäinen stressihäiriö voidaan ehkäistä tai vähintään sitä voidaan lievittää asiantuntevalla henkisellä ensiavulla. Tärkeitä ovat lepo, rauhoittuminen, turvallisuudentunteen palauttaminen ja tapahtuneen pikkuhiljainen jäsentely. (lähde: Terveyskirjasto)

Amerikkalaistutkimuksen mukaan monilla diabetekseen sairastuneen lapsen vanhemmista oli pitkittynyttä surua vielä 7-10 vuotta lapsen sairastumisen jälkeen. Johtuiko se henkisen ensiavun puutteesta? Sitä tutkimus ei varsinaisesti kerro, mutta kertoo sen etteivät vanhemmat kokeneet saavansa riittävästi henkistä tukea hoitohenkilökunnalta.

Laajan tutkimuskatsauksen mukaan diabetekseen sairastuneen lapsen vanhemmista ahdistusoireita on 20-60%: lla, masennuksen oireita 10-74%:lla ja postraumaattisen stressihäiriön oireita 19-24%:lla.

Kyllä, vanhemmat varmasti ovat ennen kaikkea kiitollisia ja onnellisia lapsen täpärästä pelastumisesta, mutta silti läheltä piti -tilanteesta voi jäädä henkinen haava. Jokaiselle perheelle pitäisi ainakin tarjota henkistä ensiapua niissä tilanteissa.

Toivomuslista sairaalassaoloajalle (ja sen jälkeen)

1. Lämmin halaus, olkapää jota vasten itkeä.

2. Mahdollisuus jutella henkiseen ensiapuun perehtyneen henkilön kanssa kahden, ilman lapsen läsnäoloa.

3. Saada luotettavaa tietoa sairaudesta sekä vinkkejä siitä, miten kertoa lapselle sairaudesta ikätasoisesti.

4. Aikaa sulatella. Järkyttynyt ei pysty omaksumaan saman tien esimerkiksi hoito-ohjeita.

5. Tietoa myös lapsen vakavan sairastumisen tai läheltä piti -tilanteen psykologisista vaikutuksista vanhempiin, kuten traumaattisesta stressistä, keinoista lievittää stressiä ja siitä, mikä auttaa selviytymään.

6. Oikeus suruun ja muihin tunteisiin. Sen korostaminen, että nekin ovat luonnollisia tunteita helpotuksen tunteen ohella.

7. Suullisia ja kirjallisia neuvoja siitä, miten tukea lasta ja hänen sisaruksiaan selviytymään kriisistä.

8. Vertaistukihenkilön tai -foorumeiden yhteystiedot.

9. Perhettä ei saisi jättää yksin kotiutumisen jälkeen. Jonkun pitäisi tarkistaa paitsi hoitorutiinien sujuminen, myös vanhemman/vanhempien henkinen vointi, ovatko he saaneet tarvitsemaansa henkistä ja käytännön tukea.

 

(*Mattila & Rantala: Mitä ihmettä? Opi ymmärtämään lapsesi mieltä, 2019. Gummerus)

 

Tuija Siljamäki

Aiemmat samasta aiheesta:

Lapsen tahmea pissa – mitä tämä on?

Perheen kriisituki – onko sitä?

Vanhempien vaiettu stressi

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »