Jaksaa, jaksaa!
Olepa nyt reipas tyttö.
Sitä olin tottunut kuulemaan koko lapsuuden. Ja ainahan minä olin reipas, niin kuin tuhannet muutkin 60-70-luvulla syntyneet. Kyyneleet piti pyyhkiä nopeasti pois, kiukku niellä ja pettymys pitää sisällään.
Kun tuolla tavalla reipastettiin, niin luulisi, että silloin kun oikeasti tarvitaan sisua ja sitkeyttä, sitä sitten myös riittäisi.
Nykyisin puhutaan paljon resilienssistä: sinnikkyydestä, joustavuudesta, vastoinkäymisistä selviytymisen taidosta. Se on uusi hieno termi vanhalle tutulle ominaisuudelle. Termi tulee alun perin latinan verbistä resalire, joka tarkoittaa ponnahtaa takaisin. Fysiikan sanastossa resilienssi tarkoittaa ”rasittuneen kappaleen kykyä palautua muotoonsa ja kokoonsa muodonmuutoksesta, jonka on aiheuttanut puristava paine”.
Olen ollut ”rasittunut kappale”. Kukapa ei joskus olisi?
Miksi tehdä siitä numeroa?
Koska olemme ihmisiä, emme metallikappaleita. Meillä on tunteet ja yksilölliset murtumispisteemme.
Resilienssistä puhuttaessa tunnen piston sisälläni. Minulla sitä ei sitten riittänyt. Taisin epäonnistua.
Ihminen, jolla on resilienssiä, selviytyy vastoinkäymisistä, koska osaa olla niin positiivinen, järkevä ja tehokas. Näinhän meille toitotetaan. Meillä on yksin pärjäämisen eetos. Kuka nykyisin uskaltaisikaan tunnustaa olevansa heikko lenkki tässä huippuunsa viritetyssä tehokkuuden teräsketjussa?
Pieni ääni sisälläni tunnustaa. Vaistomaisesti haluan pitää sen salaisuutena, vain teille kerron. Lannistuin vastoinkäymisistä. En heti ensimmäisestä, enkä toisestakaan, mutta niitä seuranneesta. Pitkästä vastoinkäymisten ketjusta. Tässä yritän puolustella ja selitellä, koska eihän ihan vähästä saa lannistua, eihän? Kuten sellaisesta, että lapsi sairastui. Ei kuitenkaan kuollut. Ja hyvä hoitokin on olemassa.
Pitää jaksaa. Tai jos ei jaksa, sille pitää olla tosi hyvä selitys.
Siksi luen kaiken resilienssistä, että jatkossa osaisin sen homman. Haluan olla kunnon kansalainen. Vahva lenkki.
Soili Poijulan kirjaa (Resilienssi – muutosten kohtaamisen taito) lukiessani löydän faktoja, joita ei usein julkisuudessa korosteta. Resilienssiin vaikuttavat perimän lisäksi ympäristö ja sosiaalinen tuki. Sosiaalinen tuki vaikuttaa koko perheen selviytymiseen. Se tarkoitta mummeja, kummeja, ystäviä, vertaistukea – ja myös yhteiskuntaa! Meitä kaikkia.
Itä-Suomen yliopiston tutkimuskatsauksessa selvitettiin, mikä vahvistaa vakavasti sairastuneen lapsen, nuoren ja koko perheen resilienssiä. Näitä asioita tunnistettiin:
– Mitä pienempi lapsi ja vakavampi tilanne, sitä enemmän on tuettava myös muuta perhettä.
– Vanhempien stressi heikentää lapsen resilienssiä ja sitä kautta myös toipumista.
– Koko perheen psykososiaalinen tuki vähentää stressiä ja vahvistaa resilienssiä.
– Vakavasta sairastumisesta ja vammautumisesta johtuvan stressin lieventämisessä pienelle lapselle tärkein on vanhempien tuki, kun taas nuorille usein ystäväpiirin tuki.
Ihminen ei saisi jäädä yksittäiseksi lenkiksi maailmaa kannattelevassa ketjussa, vaan hänen pitäisi saada olla osa ketjuverkostoa. Meillä korostetaan yksilön merkitystä, mutta vahvinkin yksilö murtuu yksin, riittävän paineen alla. Jos hän on osa verkostoa, hän ei pääse hajoamaan.
Suomessa yhteiskunnan tärkein yksikkö on ydinperhe. Perhekin voi kuitenkin olla yksinään liian heikko kannattelija, jos pahasti sattuu. Entä jos isovanhemmat ja muu suku asuvat kaukana? Ja entä jos oletkin yksinhuoltaja?
Onko silloin eettistä puhua pelkästään yksilön resilienssistä? Maailmalla tutkitaankin jo nykyisin mieluummin koko yhteisön resilienssiä.
Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan itseänsä epäonnistuneeksi sen vuoksi, ettei jaksanut. Ketään ei pitäisi tuomita sen vuoksi, ettei jaksanut. Emme koskaan voi tietää, mitä kaikkea toinen on jo joutunut kestämään ja mikä on ollut se viimeinen korsi, joka hänen selkänsä on katkaissut. Emme myöskään voi tietää, onko ihminen saanut sellaista tukea yhteisöltään (yhteiskunnalta), jota hän olisi vaikeassa tilanteessa tarvinnut.
Tuija Siljamäki
Tähän liittyvät aiemmat postaukset:
