Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Kohti parempaa yhteiskuntaa

22.02.2019

Sukupuolet ovat olleet taas puheenaiheena eivät vain minun pienessä kuplassani vaan myös Suomen lehdistössä.
Orivedellä on jälleen kerran väännetty (minun mielestä) ikivanhaa vääntöä siitä voiko tyttöä kutsua tytöksi ja poikaa pojaksi ja onko sukupuolia kaksi vai useampia.

Tämä tuntuu olevan se yksi ja sama keskustelu johon päädymme jankkaamaan kerta toisensa jälkeen. 

Olen itse kirjoittanut tästä aiheesta lukuisia kertoja. 

Olen kirjoittanut siitä miten sukupuoli rajoittaa lapsen vapautta olla kuka hän on. Olen kirjoittanut miten aikuiset ympärillä tekevät ne sukupuoli jaot, eivät lapset.


Ajattelin aluksi, että olen varmasti kirjoittanut ja puhunut tästä kyllästymiseen asti, mutta sitten pidin sattumalta juuri viime viikolla Kuopuksen kerhossa esitelmän tästä aiheesta muille vanhemmille.
Ja olin yllättynyt miten vaikea aihe tämä oli niin monelle. Vaikea ymmärtää, vaikea sisäistää. Siitä huolimatta että moni jälkikäteen tuli kiittämään siitä, että puhuin aiheesta. Monelle tämä asia ei ollut tullut edes mieleen.

Annoin ryhmälle myös käytännön esimerkkejä miten omaa käytösmalliaan muita lapsia kohtaan voi muuttaa enemmän sukupuolisensitiivikseksi.
Ja kun jäin miettimään tuota palautetta jota sain, niin hyvää kuin huonakin, tuli minulle vahvasti se olo ettei tästä aiheesta voi kirjoittaa liikaa.

Ei tästä aiheesta voi lakata puhumasta ennen kuin tähän oikeasti saadaan jonkinlainen muutos.
Ja ei, tämä ei edelleenkään tarkoita sitä että minä olisin täällä nyrkki ojossa ajamassa vain omaa agendaani.
Tämä tarkoittaa sitä, että minä uskon vahvasti tähän asiaan ja uskon maailman olevan monelle lapselle parempi paikka jos sukupuolisensitiivisyys tulisi normiksi.

Kerronkin teille tässä samat asiat mitä kerroin ryhmäläisilleni.
Ehkä tämä toimii vielä kerran sellaisena selventäjänä siitä mitä sillä sukupuolisensitiivisellä kasvatuksella haetaan, miksi se on tärkeää ja miten siihen voi itse opetella.

Ihan aluksi kannattaa unohtaa kaikki sormilla osoittelut, molemmin puolin.
Ei ole millään tavalla rakentavaa tai järkevää ottaa sitä asennetta että todetaan syyttävästi juuri sinun tekevän asiat väärin.
Totuus on se, että monessa paikassa ja kulttuurissa ollaan nyt valitettavasti eletty jo ikuisuus kahden sukupuolen jaossa. On tytöt ja on pojat.
Tytöille on oma laatikkonsa ja pojille omansa. Siellä laatikossa on erilaisia tehtäviä, jotka kuuluvat sille jolla on pippeli ja sitten on se toinen laatikko jossa on niitä pimpallisen ihmisen tehtäviä.
Fyysisesti näillä tehtävillä on edelleen osittain joku järki, suurin osa miesoletetuista on fysiikaltaan vahvempia kuin naiset. Mutta eivät kaikki, eikä se edelleenkään kerro mitään itse sukupuolesta.
Meidät nykyajan vanhemmat on kuitenkin edelleen kasvatettu pitkälti tyttö-poika boxeihin. Ei niistä ole helppoa murtautua ulos.
Ei vaikka kuinka tiedostaisi niiden nurinkurisuuden.

Sen takia minä ymmärrän tämän teeman vaikeuden.
Ei tämä ole minullekkaan aina helppoa. Saan itseni jatkuvasti kiinni “virheistä” tässä asiassa. Oletan jotain pelkästään sukupuolen perusteella, teen nopeita johtopäätöksiä sen perusteella mitä sukupuolta oletan jonkun edustavan vaikka sukupuolella ei ole itse asian kannalta edes mitään merkitystä.

Olen tietoisesti joutunut opetelemaan pois siitä, että kysyisin esimerkiksi tuoreilta vanhemmilta “Saitteko tytön vai pojan” Koska oikeasti, eihän sillä ole merkitystä, varsinkaan jos vanhemmat eivät sitä itse tuo esiin, miksi minulle olisi oleellista tietää mitä sieltä jalkojen välistä löytyy. Lapsihan on siinä, eikä sillä ole mitään väliä kumpi hän on.

Alla on video joka osoittaa käytösmallimme, vaikka olisimme ihmisiä, jotka kuvittelemme olevamme “tiedostavia”.

 

On todettu ihmisten käsittelevän lapsia eri tavoin, puhuvan heille eri tavoin, tarjoavan erilaisia leluja pohjautuen siihen ajatteleeko aikuinen lapsen olevan tyttö vai poika.
Me teemme tätä alitajuisesti, emme tahallamme.
Muta tämä on asia jonka muuttaakseen täytyy oikeasti uskaltaa katsoa peiliin ja katsella kriittisesti omia toimintamallejaan.

Kuulen usein perustelun “mutta minun poikani vain pitää autoista ja dinosauruksista, ja tyttöni vaaleanpunaisesta ja nukeista. Emme me ole vaikuttaneet siihen mitenkään.”
Totuus on, että on mahdollista, että vanhemmat eivät olekaan vaikuttaneet siihen, mutta ympäristö on.
En ole nyt sanomassa, että kaikki lelut tulisi poistaa, kaikki sukupuolet tulisi pyyhkiä maailmasta ja kasvattaa vain henkilöitä. Ei. Vaikka juuri niin usein näitä asioita halutaan vääntää keskusteluissa.
Kyse on siitä että meidän kaikkien tulee kiinnittää huomiota siihen miten me puhuttelemme lapsia, emme vain omiamme.
Koska kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Ja tiedättekö, on ihan ok että poikaolettettu tykkää autoista tai tyttöoletettu nukeista. On myös todennäköistä, että useampi poikaoletettu pitää autoista ja useampi tyttöoletettu nukeista. Mutta ei ole ok jos sen poikaoletetun tasa-arvon ja sukupuolisensitiivisyyden nimissä annetaan armollisesti “tykätä myös tyttöjen leluista”. Sukupuolisensitiivisessä kasvatuksessa pitäisi päästä eroon siitä että on mitään alkuperäisiäkään olettamuksia siitä että jotkut lelut, värit, käytöstavat ovat varattuja jollekin sukupuolelle. Ei ole olemassa mitään tyttöjen leluja, joita pojatkin saavat käyttää koska ollaan vapaamielisiä.
On vain leluja.
On vain värejä.

Minkä takia tämä sitten on tärkeää?
Ihan hyväthän meistäkin tuli, vaikka kasvoimmekin niissä tyttö/poika laatikoissamme. Eikö?
Meistä tuli ehkä ihan hyviä. Entä ne sadat lapset ja nuoret, jotka eivät kokeneet kuuluvansa siihen laatikkoon johon heidät tungettiin. Joille koko elämä on ollut vaikeaa kunnes on uskaltauntut tulemaan laatikosta ulos ja kertoa ajattelevansa toisin. Että vaikka on pippeli niin ei tunnu siltä että on mies. Ei tunnu ehkä naiseltakaan. Tuntuu muulta.
Tuliko heistäkin ihan hyvä?
Olisiko heidän kärsimyksiään voitu pehmentää?

Minä väitän, että nimenomaan olemalla sukupuolisensitiivinen näitä kärsimyksiä voisi pienentää, ehkä jopa poistaa.
Jos sukupuolien moninaisuus tulisi normiksi, niin ettei biologinen ulkomuoto enää ihmisten mielessä määritä sukupuolta ja siihen kuuluvia stereotypioita, olisi monella ihmisellä vähemmän ahdistusta.
Eikö olisi kaikkien oikeus olla tuskailematta vuosikausia sitä että oma oleminen tuntuu vaikealta, etsiä omaa sukupuoltaan ja tuntea itsensä ulkopuoliseksi yhteiskunnassa jossa elää?
Sen kaiken energian voisi käyttää ihan muuhun.

Totuushan lienee kuitenkin se, että ne lapset jotka ovat mieleltään ja keholtaan nykyajan sterotyyppisiä tyttöjä ja poika, he eivät mitenkään kärsi siitä, että sukupuolisensitiivistä kasvatusta tapahtuu. Ei heistä maagisesti kasva nuoria jotka yht äkkiä eivät tiedä mitä sukupuolta he edustavat. Jos pimpan omistava lapsi kokee olevansa tyttö, hyvä hän on tyttö. Jos lapsen välistä löytyy pippeli ja hän ilmoittaa olevansa poika, hyvä hän on poika. Silloin heitä voi myös kutsua niillä nimillä. Tyttö ja poika. 

Mutta olisi tärkeää antaa tilaa myös heille, jotka eivät näin koe. Jos lapselle selittää pienestä asti, silloin kun ne ensimmäiset pippeli ja pimppa kysymykset tulevat, että suurin osa heistä joilla on pimppa on tyttöjä, mutta ei kaikki, ja että valtaosa heistä joilla on pippeli ovat poikia, mutta ei kaikki, ja voi olla myös jotain ihan muuta: lapsi ottaa tiedon vastaan juuri sillä tavoin. Toteaa luultavasti, “jaha. Asia selvä.” Eivät nämä asiat ole lapselle vaikeita, he ottavat elämän ja sen moninaisuuden vastaan juuri niillä selityksillä mitä me aikuiset heille tarjoamme. 

Miten voimme sitten murtautua ulos siitä omasta boxistamme johon me olemme niin hyvin kotiutuneet.
Se vaatii työtä. Se vaatii jatkuvaa itsensä tarkkailua kunnes tietyistä asioista alkaa tulla rutiinia.

Voit aloittaa sillä, että tarkkailet miten käyttäytydyt tyttöoletettujen seurassa ja miten poikaoletettujen seurassa. Millaisia leikkejä ehdotat, miten puhut.
Tutkimuksissa on selvinnyt että tyttöoletetuilta odotetaan parempaa ja kärsivällisempää käytöstä kuin poikaoletetuilta. Teetkö sinä niin? Saako poikaoletettu helpommin apua kuin tyttöoletettu?

Yksi merkittävimmistä ja helpoimmista asioista joita voi tehdä muuttaakseen omaa käytöstään on tarkastella tapaansa puhutella lapsia.
Kutsutko lapsi ryhmiä sukupuolen mukaan?
Miksi?
Sen sijaan, että sanot “tytöt tulkaahan tänne” voit sanoa “ lapset/ystävät/kaverit tulkaahan tänne” Tai käytä nimiä.
Joku joskus kysyi että millä ihmeen nimellä hän sitten kutsuu poikansa teinikavereita ellei pojiksi. Esimerkiksi “hei teinit” on ihan käypä nimitys.
Vaikka me kuinka oletamme ja ajattelemme lasten olevan tyttö/poika, me emme voi varmuudella tietää. Me emme voi tietää mitä lapsi/nuori peittää kuorensa alle, miten hän kokee tietyksi sukupuoleksi kutsumisen.

Emme ennen kuin hän todella varmasti sanoo ja kertoo ihmiselle johon hän luottaa mitä hän on. Se teinikaveriporukka ei ehkä ole se taho. Varsinkaan kun jatkuvasti vielä vahvistetaan sitä että koska sinä näytät tuolta/käyttäydyt tulisi sinun olla siis poika/tyttö. 

Eräs muun-sukupuolinen kertoi minulle miten hämmentävää ja ahdistavaa oli päiväkodissa tulla jatkuvasti kutsutuksi tytöksi. Ajatus siitä että häneltä odotettiin jatkuvasti tietynlaista käytöstä, pukeutumista ja ajattelumallia vain siksi että hänellä oli pimppa tuntui vaikealta. Myöhemmin hän yritti olla mahdollisimman poikamainen. Sekään ei tuntunut hyvältä, siinäkin oli niitä samoja outoja rajauksia, pitäisi olla sitä ja tätä voidakseen olla oikeasti poika. Hän kertoi että olisi vain toivonut saavansa olla kuka on, ilman määritelmiä. Silloin olisi elämästä säästynyt monta vuotta jotka kuluivat asiasta ahdistumiseen. 

Toinen asia johon voimme helposti vaikuttaa on jo tekstin alussa mainitsemani tapa määrittää jokin tekeminen tai asia tietylle sukupuolelle.
Jos sanot vaaleanpunaisen olevan ihan ok väri myös pojalle käyttää, alleviivaat sen oikeastaan oleva tyttöjen väri mutta poikien toki voivan sitä myös käyttää.
Sen sijaan voit sanoa vaaleanpunaisen olevan kaikkien väri. Ilman määritelmiä.
Nuket ovat kaikkien leluja.
Painiminen sopii kaikille lapsille.
Kaikki lapset voivat kiivetä puuhun.
Legoleikit ovat kivaa puuhastelua kaikkien kanssa.
Kaikilla voi olla lyhyet tai pitkät hiukset.

Kolmas, ja viimeinen neuvoni on enemmän sellainen oman pään sisällä pohdittava asia.
Kun tyttöoletettu lapsi haluaa leikkiä batmania se on usein aikuisten mielestä vain rohkeaa ja ehkä vähän hassua. Mutta ei erityisesti outoa.
Jos poikaoletettu haluaa leikkiä batgirliä, kohoavat kulmat. Miksi poikaoletettu haluaa valita kaikista supersankareista nimenomaan sen tyttöhahmon kun tarjolla olisi vaikka millaisia poikahahmoja.
Miksi tämä saa meidät hämilleen?
Miksi tyttöoletettujen on sallittavampaa olla “poikamaisia” kuin poikaoletettujen “tyttömäisiä”?

Tämä on ajatusleikki jota kannattaa harrastaa itsensä kanssa.
Me teemme sitä paljon. Minä ja Puoliso kyseenalaistamme jopa toisillemme paljon omia ihmetyksen aiheitamme. Se auttaa näkemään miten absurdeja nykymaailman sukupuolijakaumat ihan oikeasti ovat.

Pienillä askelilla me voimme tehdä tästä maailmasta vähän helpomman paikan elää, ihan kaikille, ei vain niille omille lapsille, myös niille pienille prosenteille.
Tiedättekö, se ei ole meiltä poissa.
Eikä se ole rakettitiedettä.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »