Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Voihan sukupuoli sentään, taas

19.07.2018

Minun piti kertoa teille jotain helppoa, jotain kevyttä päivästämme. Päivästä joka oli oikeastaan lähes kuin mikä tahansa päivä päivien pitkissä jonoissa. Ei mitenkään erityisen mainitsemisen arvoinen. Lämmin ja raukea. Päivä yksin lasten kanssa. 

Kuitenkin Esikoisen jalkapalloharjoituksissa sattunut tapaus toi minut taas tämän aiheen äärelle josta olen jauhanut teillekin jo niin monet kerrat: sukupuolisensitiivisyys ja sukupuolen tarpeeton alleviivaaminen lapsilla. 

Eli toiston uhallakin kerronpa teille pari esimerkkitapausta tästä aiheesta viimeisten viikkojen ajalta:

Tilannekuvaus:

Seison kaupassa koulutarvikehyllyn edessä ja katselen penaalirivistöjä ja etsin katseellani terottimia.
Lapset tulevat viereeni seisomaan ja Esikoinen ihmettelee ääneen “Miksi tässä on vain vaaleanpunaisia penaaleita ja tuossa toisella puolella vain sinisiä?” Mutisen jotain että ne on värikoodattu näin päin.

Kuopus toteaa siihen jotenkin lakonisesti “Tämä on tyttöasioiden puoli ja tuo toinen on poika-asioiden puoli” Katson lasta vähän ihmeissäni ja kysyn mistä hän niin päättelee.
Hän osoittaa penaalien alapuolella olevia vihkoja ja sanoo “Katso tässä on tyttöihmisiä ja tuolla on poikaihmisiä” Niin, todentotta, vihkoissa on vaaleanpunaisella puolella arieleita ja isosilmäisiä ja-ripsisiä my little poneja ja hahmoja joita en edes nimeltä tiedä, mutta selvästi tyttöjä kaikki. Sinisellä puolella on toimintahahmoja ja ritareita.
Huokaisen ja sanon, että nämä on nyt vain järjestetty tähän tällä tavalla mutta ei nämä tavarat ole mitenkään toiset tytöille toiset pojille. Tuijotan hyllyä hieman epätoivoisena ja samalla toivon, että lapset uskovat ontuvaa selitystäni eivätkä ala tehdä omia johtopäätöksiä järjestelystä, joka toki on ihan oikea heidän tulkitsemana, mutta silti niin väärä.

 

Tilannekuvaus:
Seison Esikoisen tulevan koulun leikkipihalla ja katselen kuinka tulevat koululaiset kiipeävät telineissä ja juoksevat ympäriinsä nimilaput rintapieliin lätkättyinä.
Kävelen pienenä ryhmänä seisovan äitijoukon luokse ja esittelen itseni heille. Toistellaan nimiä ja hymyillään. Osoitellaan omia lapsiamme lapsilauman keskeltä ja kerrotaan nimiä.
Ei kestä kauaa kun pyytää minua toistamaan tyttäreni nimen. Korjaan kysyjää että kyseessä on poika ja kerron nimen. Ryhmän kaikki naiset hämmentyvät hetkeksi, naurahtavat vähän ja kertovat luullensa häntä tytöksi. Naurahdan itsekin muka-kevyesti ja kerron, että ei se mitään, niin käy monelle. Pitkät hiukset hämäävät lisään.
Äidit jäävät hetkeksi hieman nolona pehmentämään puheitaan, ihailevat Esikoisen hiuksia, niin pitkä letti. Voi kun minunkin tyttärellä olisi. Menee melkein hukkaan pojalla tuollaiset hiukset.
Vaihdan puheenaihetta.

 

Tilannekuvaus:
Olen poikkeuksellisesti Esikoisen jalkapallokoulun harjoituksissa. Yleensä Puoliso hoitaa tämän lapsen kanssa, tämä on heidän yhteinen juttunsa. Nyt Puoliso on New Yorkissa joten tässä minä olen, nurmikentän laidalla Kuopuksen kanssa seuraamassa harjoituksia. Treeneissä lapset ovat sekaisin tyttöjä ja poikia. Kun on aika ruveta pelaamaan jaetaan lapset joukkueisiin,  tyttöihin ja poikiin. Esikoinen menee poikien puolelle, mutta valmentaja ohjaa hänet tyttöjen sekaan.
Lapset aloittavat pelaamisen.
Esikoinen tekee maalin. Valmentaja huutaa ” yeeesss!!! Go girlpowerrrr!!”

Tilanne särähtää korvaan, ja pahasti. Pohdin onko tämä nyt se hetki kun minun kuuluu puuttua, en jaksaisi,
en haluaisi olla se hankala tyyppi joka nipottaa aina kaikesta pienestä, mutta jokin tilanteessa hiertää ja kovasti.
Haluan sanoa asiasta ennen kuin tyttö-poika jako korostuu entisestään joten käyn kentän laidalla ystävällisesti sanomassa apuvalmentajalle ja valmentajalle,että kai he muistaa että Esikoinen on poika. Saan vastaani hämmentyneen katseen. Juu juu tottakai. Sanon, että tyttö-poika jako ei ehkä kuulu tähän päivään.
Valmentaja väittää, että on sekajoukkueet, siksi hän Esikoisen laittoi sinne toiselle puolelle. Nyökkään enkä lähde väittämään vastaan vaikka olen tilanteesta eri mieltä.
Sanon kuitenkin vielä, että jos vaikka ei sitten tulevaisuudessa huudettas girlpoweria kun Esikoinen tekee maalin. Tai kukaan. Jos vaikka vaan huudettaisi well done!
Sain sen tutun katseen kun joku sisäisesti pyörittää silmiään.
Tunsin itseni idiootiksi, ylireagoijaksi ja nipottajaksi ja sanoin puolustellen olevani vähän herkkä tämmösissä asioissa.
”Ok, sorry” oli vastaus.
Lopputreenien ajan valmentaja ei sitten huutanut enää mitään. Ei edes ”yes! ”
Kotona Esikoinen kysyi minulta hieman hämillään, että miksi se valmentaja kutsui häntä monta kertaa tytöksi?

 

Niin.
Miksi?
Miksi vielä vuonna 2018 joku tekee päätelmän pitkien hiusten perusteella?
Minusta se on pirun hyvä kysymys.

Minulta on nyt useamman kerran kysytty miten olen valmistellut lastani koulua varten? Että olemmehan me puhuneet hänelle siitä, että vaikka hän tykkääkin vaaleanpunaisesta ja kukkasista niin ei se haittaa, vaikka yleensä pojat ei niistä tykkääkään. Puolituttu isä kehoitti minua valmistelemaan lastani ja kertomaan hänelle, että me rakastamme häntä vaikka hän onkin vähän erikoinen pitkine hiuksineen ja hassuine värimieltymyksineen. 

Mutta kun ei minun mielestäni Esikoisen värimieltymyksissä ole mitään hassua. Mielestäni hän ei ole myöskään erikoinen.
Tiedän heittämällä tuttavapiiristäni kymmeniä pitkähiuksisisa miehiä, he ovat sillä stereotyyppisellä tavalla miehekkäitä miehiä, on karvaa, möreä ääni, lihaksia äijämäisyyttä vaikka muille jakaa. Ja pitkät hiukset.
Tiedän myös kymmeniä miehiä, jotka pitävät vaaleanpunaisesta ja joiden juhlapaidoista  ja kravateista löytyy kukkakuvioita. Eivät hekään ole mielestäni erikoisia. Ihan vaan miehiä.

Miksi siis edelleen, vuonna 2018, meillä on hillitön tarve tunkea lapsiamme ikivanhoihin muotteihin joissa tytöllä on pitkät hiukset ja vaaleanpunainen mekko, pojilla lyhyeksi kynityt hiukset ja sininen paita harmaiden hosujen sisään tungettuna. Muotti jossa tyttö voi kyllä olla supersankari, mutta kyllä se silti on vaaleanpunainen ja jossain on jotain blignblingiä. Ja poika taas ei oikeastaan kyllä mielellään voi olla mitään muuta kuin toimintahahmo tai ritari. Kaikki muu on hieman hassua. 

Olen aina ihmetellyt mistä lapset sitten omivat niitä eroja tyttöjen ja poikien välillä. Pikkuhiljaa alan ymmärtää. Jos koko ympäröivä maailma vihjailee jatkuvasti että tuo sinun luonnollinen mieltymyksesi ei nyt kyllä täsmääkään sen kanssa mitä jalkojen välistä löytyy, vaan oikeastaan se on vähän väärin, tai vähintäänkin outoa. Ei ehkä mene kovin kauaa kun lapsi alkaa muokata mielipiteitään ja mieltymyksiään vastaamaan sitä mistä saa enemmän kehuja tai sitä mikä ei aiheuta huvittunutta kulmienkohottelua.

Muutoksen aikaansaaminen ei ole helppoa. Se vaati hirmuisesti töitä. Joudun minäkin myöntämään, että ensimmäistä kertaa lapsen pyytäessä vaaleanpunaista toppahaalaria sen sinisen sijaan (värivaihtoehtoja oli tasan nuo kaksi) minä hieman kakistelin, että oletko varma että haluat tämän? Sitten kysyin itseltäni miksi oikein vastustelen, miksi ihmeessä sillä olisi väliä että lapsi haluaa vaaleanpunaisen haalarin, vaaleanpunaiset kengät ja vaaleanpunaiset talvihanskat? Jos hän tykkää niistä ja pitää niitä niin kuka minä olen sanomaan että ei saisi?

En kukaan.

Ei se riitä että lapsen vanhemmat antavat lapsen olla mikä hän on, poika, tyttö, muu. Tykätä mistä väristä vaan, olla poika joka rakastaa toimintaleikkejä ja silti valitsee vaaleanpunaisen kukkasoittokellon pyöräänsä. Olla poika joka painii ja tykkää moottoriajoneuvoista, mutta rakastaa pinnejä ja pitkiä hiuksiaan. 

Tarvitaan myös muu maailma ympärillä indikoimaan, ettei tässä ole mitään outoa. Koska siinä ei ole, siinä ei ole kerrassaan mitään outoa. Eiväthän tytötkään saa pukeutua vain vaaleanpunaiseen tai vain mekkoihin. Saavathan hekin käyttää sinisiä housuja ja leikata hiuksensa lyhyeksi halutessaan. Tosin uskon tyttölastenkin saavan siitä osansa katseista, huomautuksista ja erikoisen leimasta. 

Mutta tämä vaatii jatkuvaa ylläpitoa, meidät on kasvatettu vielä hyvin erilaiseen maailmaan. Me olemme vielä kasvaneet maailmaan jossa oli kaksi lokeroa, tyttö ja poika.
Nyt ei ole enää niin.
Ei tarvitse olla.
Ei saa olla.

Enkä minä sano, että itse onnistuisin aina tässä. Lipsahtaa minultakin steretypioihin nojautuvia sammakoita, teen joskus päätelmiä jotka pohjautuvat juurikin niin yksinkertaiselle ajatuskaavalle kuin vaaleanpunainen= tyttö, sininen= poika. Mutta pyrin korjaamaan itseäni jatkuvasti. Kuuntelmaan itseäni, kysymään itseltäni miksi ajattelin noin, kysymään onko sukupuoli mitenkään relevantti tässä aiheessa, miksi se pitäisi edes tuoda esille ja jos pitää miksi oletan asian olevan tiettyä sukupuolta. Se ei ole helppoa, mutta mitä enemmän sitä tekee sen helpommaksi se muuttuu. 

Tämä maailma täällä koostuu meistä. Ja juuri nyt me aikuiset vaikutamme hyvin vahvasti tämän hetken lapsiin ja siihen millaisia ihmisiä heistä kehittyy. On siis meistä ja meidän jokapäiväisistä teoistamme kiinni, että se maailma johon lapsemme kasvavat antaa heille tilaa olla juurikin sitä mitä he ovat. 

Joten toistan, taas kerran, jankuttamisen uhallakin: Annetaan lapsille kasvurauha. Ihan kaikille.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com


38 vastausta artikkeliin “Voihan sukupuoli sentään, taas”

  1. Riina sanoo:

    Olen samaa mieltä, että lasta kannattaisi valmistaa koulua varten. Kumpi on sitten parempi, valmistaa siihen, ettei kaikki ymmärrä tyttömäistä poikaa vai se, että hän tulee koulusta itkien kotiin kun on kiusattu erilaisista mieltymyksistä, sanottu tytöksi jne?

    1. Annuska sanoo:

      Hei Riina,
      Me taas on ajateltu että jos me etukäteen kovasti painotamme että jotkut sitten saattavat luulla sinua tytöksi tai sinua saatetaan kiusata siitä että pidät vaaleanpunaisesta, niin lapsi sitä kautta jo oppii että siinä on jotain outoa ja väärää. Mitä siinä ei ole. Kyse on 5 vuotiaasta lapsesta.
      Rehellisesti sanottuna en tiedä edes miten tuollaisen keskusteluavauksen tekisin ”Kulta, olethan sitten varautunut siihen että sinua kiusataan siksi että sinulla on pitkät hiukset ja satut pitämään kukkasista. Koska tämä meidän maailma on vähän hassu ja pitää pitkiä hiuksia tyttöjen etuoikeutena vaikka meillä toki on ystäväpiirissäkin miehiä joilla on pitkät hiukset ja kukkapaita.”
      En koe että lapseni olisi tyttömäinen poika.
      Hän on poika.
      Hän pitää kukista.
      Hän pitää vaaleanpunaisesta.
      Ymmärrätkö mihin pyrin? 🙂
      Ymmärrän siis sinun pointtisi, mutta en ole samaa mieltä tilanteesta.
      Olen kyllä varautunut että asioista pitää koulun alkaessa keskustella, mutta ajattelin ylittää sen sillan jos se tulee eteen. En etukäteen leimata lastani erikoikseksi.

  2. Riina sanoo:

    Ymmärrän hyvin. Olen itse käynyt keskustelun siitä ostanko tyttärelleni vihreän talvihaalarin vai en. Olen hakenut vahvistusta sille, että väri miellyttää koko talven, sillä uutta en värin takia tule ostamaan. Päädyimme sitten harmaaseen ja keltaisiin asusteisiin.

    Toinen tyttäreni tykkäsi tyllihameest, joka oli vedenvihertävä. Yksi päivä hän sanoi, ettei enää pidä sitä kun kaveri sanoi sitä poikien hameeksi. Keskustelu aiheesta ei auttanut, hame jäi jatkossa käyttämättä.

    Lapset osaa olla julmia toisilleen. Se todellakin on meidän aikuisten syytä. Yritän kasvattaa lapsistani suvaitsevaisia, mutta se minun tekemäni työ ei yksin riitä.

    1. Annuska sanoo:

      Noi on tuskaisia tilanteita.
      Ja siinä olet niin oikeassa että yksin vanhempien työ ei riitä vaan mukana pitäisi olla myös se ympäröivä yhteiskunta.
      Mutta askel kerrallaan.
      Minähän olen inuinen optimisti ja äitini sanoin ”hyvä voittaa aina lopulta” 🙂
      Koitan uskoa siihen.

  3. Nina sanoo:

    Lapsen sijaan jututtaisin opettajaa ennen koulun alkua. Vähän tunnustelisin millainen ajatusmaailma hänellä on ja tarpeen mukaan keskeisin miten ” suhtautua” heti alusta alkaen.

    1. Annuska sanoo:

      Hei Ni a!
      Tämän ajattelinkin tehdä kunhan opettaja elokuussa selviää 🙂
      Kiitos kommentoinnista.
      -Annuska

  4. Kaisa sanoo:

    Kohtaan samoja juttuja ihan päivittäin, koska olen lastenvaateosastolla töissä. Meillä on paljon vaatteita jotka minä pukisin ilomielin niin tytön kuin pojankin päälle mutta ne on pakko laittaa myyntiin juuri sille tietylle puolelle. Olen myös kohdannut asiakkaita jotka ihan tosissaan pohtivat lapsen kanssa yhdessä että onkohan nämä nyt tyttöjen sukat vai voiko sinulle (pojalle) tämmöiset ostaa. Musta on ihana jos lapsi saa itse päättää millaisia vaatteita haluaa käyttää ja millaisessa tukassa viihtyy!

    1. Annuska sanoo:

      Hei Kaisa!
      Sinä saat seurata ihan pääkallopaikalta näitä asioita!
      Sain juuri kuulla että hollannissa suuri ketjuliike Hema on luopunut kokonaan tyttö-poika jaottelusta lastenvaatteissa ja heillä on vain lastenvaatteita!
      Voi kun muut yritykset seuraisivat perässä!
      -Annuska

  5. Äiti minäkin sanoo:

    On se surullista, miten vielä nykyäänkin on näin paljon tarpeetonta lokerointia. Ihmisiä luokitellaan sukupuoliin, mutta myös muuten. Jos et mahdu siihen ahtaaseen lokeroon johon ulkomaailma haluaa sinut luokitella, olet outo.

    Minulle antaa toivoa se, että paljon on myös hyväksyntää. Kukaan ei pitänyt minua outona, vaikka olin poikatyttö. Leikin rajuja leikkejä ja tappelin kovemmin kuin veljeni, mutta rakastin myös prinsessaleikkejä. Kukaan ei päivitellyt. Eivät edes ne vanhoillisimmat sukulaistädit. Ja esikoispoikani luokalla yläasteella useammalla pojalla oli pinkki jopo ja pitkät hiukset. Kukaan ei tuumannut, että asiassa olisi ollut mitään outoa.

    Kaikkea hyvää pojallesi. Toivon, että hänenkin kasvamisensa myötä maailmassa olisi taas hitusen enemmän hyväksyntää lokeroinnin sijaan.

    1. Annuska sanoo:

      Kiitos!
      <3

  6. Anne sanoo:

    Tämä on hyvä ja tärkeä kirjoitus. Kokemukset oman lapsen kanssa ovat osoittaneet, että sukupuoliroolien ”normaalien” rajojen venyttäminen voi olla vaikeaa, mutta se voi kyllä onnistuakin, onneksi.

    1. Annuska sanoo:

      Kiitos Anne!

  7. Simpeli sanoo:

    Oman tuttavani kohdalla (pitkähiuksinen poika, tykkää tehdä mm. hamahelmitöitä ja pukea Pullip-keräilynukkeja erilaisiin vaatteisiin ja kuavta niitä ”arkisissa” askareissa. Tykkää myös jalkapallosta, kiivetä puissa ja harrastaa judoa) poika joutui kahden ensimmäisen vuoden aikana niin pahasti koulukiusatuksi, että joutui lopettamaan koulun kesken. On nyt kotikoulussa, kun stressiperäinen paniikkihäiriö puhkeaa, jos poika lähtee kouluun. Isot lapsimassat pelottavat, koska siellä voidaan haukkua ja kiusata.

    En halua nyt maalata piruja seinille, mutta ihan oikeasti Riinalla tuossa ylempänä on pointti, Olen itse ollut tämän lapsen kanssa tekemisissä – vaikka en itse lapsi-ihminen olekaan – ja minua käy sääliksi. Poika on niitä harvoja lapsia joista pidän, niin kohtelias ja mukava. Äiti vaan on liian joviaali ja kuvittelee, että voi muokata maailmaa omalla lapsellaan. Olen melko varma, että aikuisena jos lapsi saisi päättää toisin, hän ei olisi suostunut äitinsä ”ihmiskokeeksi”, vaan tahtonut olla ihan normaali lapsi, käydä koulunsa normaalisti ja saada kavereita. Olisi sitten kotona ottanut isiltä mallia, että pitkät hiukset on OK ja vaaleanpunainen paita ei tarkoita homoa.

    Lapsi on käynyt minunkin työpaikallani tutustumassa, koska en täytä normaalin sukupuolen normeja. Työskentelen miesvaltaisella alalla ja meikkaan silti päivittäin ja näytän ”kuin jostain mallikatalogista” vetäistyltä sinne työpaikalle, vaikka naama voi olla noessa ja muuten hiessä. Ja ensimmäinen asia, jonka poika minulta kysyi, oli; ”Miten paljon sinua kiusataan?” Hän oletti totta kai ensimmäisenä, että minuakin kiusataan, koska häntä kiusataan. Siitä on tullut jo nyt – neljännen vuoden koululaiselle – normi. Jos olet erilainen, sinua kiusataan, sinua syrjitään, sinä et ole osa porukkaa. Siinä oli aika kamala selittää, että ei minua kiusata, olen sopeutunut porukkaan ja työkaverini pitävät minua yhtenä äijänä. Lapsi ei voinut käsittää tuota.

    Olkaa siis varovaisia ja noustaa edes vähän varpaillenne katsomaan aidan taakse, mitä siellä voi piillä. Toivoa voi aina parasta, mutta pahimpaan kannattaa aina varautua. Muuten se pahin voi viedä teiltä kaiken rakkaan ja sitä ei saa enää koskaan takaisin.

    1. Annuska sanoo:

      Hei simpeli!
      Kiitos kun jaoit tämän kokemuksen ja tarinan!
      En toki ole ajatellut sotia tätä sotaa lapseni kustannuksella. Mutta en myöskään halua erikseen alleviivata että pitkät hiukset yksinään tekisivät hänestä oudon. Tai se että lempivärien joukossa on pinkki ja monstertukkien lisäksi tykkää perhosista ja kukista.
      Mutta jokin yleistason keskustelu toki voi olla paikoillaan varsinkin jos heti ensimmäisenä päivänä tulee ilmi outouksia.
      Kyse on kuitenkin 5v lapsista, ja luulen etteivät he kummumin vielä pohdi sukupuolirooleja, se on meissä aikuisissa enemmän se vika 🙂
      -annuska

  8. LP sanoo:

    Moi,

    Ehkä vastasit itse tekstissäsi tuohon (retoriseen) miksi-kysymykseen? Muistat sen ajan kun et ollut vielä herkistynyt tälle aiheelle ja tunnistat että edelleen ajatukset saattavat mennä vähemmän edistyksellisiä latuja. Suuri osa ihmisistä on tällaisia, eivät tule ajatelleeksi, eivät ole joutuneet asiaa pohtimaan, eivät ole kokeneet ongelmaksi omassa elämässään. Ei kannata turhautua vaan yrittää ymmärtää!

    1. Annuska sanoo:

      Hei LP,
      Kiitos viestistäsi ja erityiskiitos alleviivauksesta.
      Yritän tosiaan muistaa tuon ettei kaikki ehkä tule ajatelleeksi asiaa, välillä se unohtuu. Tämä on hyvä muistutus suhtautua ymmärryksellä ja lempeydellä ihmisten sammakoihin 🙂
      Kiitos!
      -Annuska

  9. Suvi sanoo:

    Hei! Itsellä lapset jo kolmosella ja kutosella. Molemmat tykkäävät kaikista väreistä, lakkaavat kynsiään ja esim. lukevat kirjoja, jotka voidaan mieltää vaikkapa tyttökirjallisuudeksi tai pelaavat konsolipelejä naishahmoilla. Toki puuhaavat kaikkea myös poikiin yhdistettyä.
    Onnellisia lapsia, poikia molemmat. Maailma muuttuu, usko pois.
    Me, vanhemmat, olemme molemmat kannustaneet omaan näkemykseen ja mistä itse pitää tai on kiinnostunut. Ja hitto vie, se on toiminut!
    Tsemppiä ja rentoutta kaikille!

    1. Annuska sanoo:

      Hei Suvi!
      Kiitos kun jaoit oman kokemuksesi! Tällaiseen minäkin uskon! Että jos lasta tuetaan ja kannustetaan niin hyvä siitä lopulta tulee 🙂
      -Annuska

  10. Sivusta seurannut sanoo:

    Vaikka elämmekin yksilökeskeistä aikakautta, ei se poissulje muuttumattomia tosiasioita, jotka meidän toimintaamme ohjaa. Ihminen on sosiaalinen eläin ja lapsikin toimii tämän mukaisesti. Vanhemmat voivat kasvatuksellaan käyttää lastansa ideologiansa turvatyynynä, mutta se ei poista sitä, että (riittävän) erilaisia tullaan aina jossain määrin koettelamaan etenkin lasten keskuudessa. Se miten lapsi kasvatetaan nämä asiat ottamaan vastaan, on keskiössä. Kaikki ilmiöt eivät kuitenkaan synny yhteiksunnallisissa rakenteissa, vaan moni asia on myös biologiassa, vaikka yksilöissä ja sosiaalisissa odotuksissa onkin hiuksenhienoja eroja ja nämä lapsen täytyy osata ymmärtää näinä monien totuuksien aikoina.

    Ydin on aina muuttumaton.

    1. Annuska sanoo:

      Tämä on myös totta, että on tärkeää vahvistaa lapsen itsetunto hyväksymään ajoittainen arvostelu.
      Kiitos kommentistasi!
      -annuska

  11. Annina sanoo:

    Hei. Olen myös pinkkiä ja pitkiä hiuksia rakastaneen pojan äitinä kohdannut nämä kaikki samat tilanteet ja ajatukset. Minua on myös varoiteltu mahdollisesta kiusaamisesta ja olen sitä myös itse stressannut. Silti ei ole tullut mieleenikään sanoa pojalle, että ”varaudu siihen, että joku saattaa kiusata”. Aivan kamala ajatuskin. Emmehän me aikuiset voi elää ja opettaa elämään tätä elämää pelossa kiusaamisesta. Meidän nimenomaan pitää opettaa lapset elämään niinkuin itsestä hyvältä tuntuu. Kaikki lähtee siitä, miten siihen mahdolliseen kiusaamiseen sitten reagoidaan ja miten tilanne hoidetaan.
    En ole ennen sun blogiin törmännyt, nyt tämä kirjoitus tuli sattumalta vastaan ja kommentit nähtyäni oli pakko kommentoida. Menee mullakin vähän tunteisiin nää hommat! 🙈
    Toivottavasti kaikki lapset saisivat nauttia omista mielenkiinnonkohteistaan ilman aikuisten ahdasmielisyyttä. Eivät lapset tuomitse, jos eivät ole sellaista jostain oppineet.
    Ihanaa loppukesää!

    1. Annuska sanoo:

      Kiitos Annina kommentista (vastaukset rulee viiveellä koska 10h aikaero suomeen)!
      Ja kiitos kun jaoit oman kokemuksesi.
      Olen jotenkin luottavainen että nykylapset ottavat toiset lapset lapsina, ei tyttö-poika kontekstissa, ja sen perusteella haluan uskoa että pojan koulu sujuu ihan hyvin.
      Ihanaa kesää myös sinulle!
      -annuska

  12. Erehtyväinen mies sanoo:

    Ei kai lokerointia ole jos erehtyy ulkonäön perusteella luulemaan tytöksi tai pojaksi? On sattunut itsellekin, minkäs teet, mutta en minä ole mielestäni lokeroinut ketään mihinkään. Se on totta, että nuo perinteiset tyttöpoikaroolit voitais jo unohtaa.

    1. Annuska sanoo:

      Toki, vahinkoja sattuu kaikille, minullekin 🙂
      Mutta kuten itsekin toteat, sen jaottelun ei tulisi olla noin vahva eikä sitä tulisi tehdä sukupuoliedellä.
      -annuska

  13. Seuraaja sivusta taasen sanoo:

    ”Meidän nimenomaan pitää opettaa lapset elämään niinkuin itsestä hyvältä tuntuu”

    Toisaalta kyllä, mutta toisaalta ei todellakaan. Rajat ja tavat täytyy tulla vanhemmilta, ei lasten haluista.

  14. Aikuisten lasten äiti sanoo:

    Minun mielestäni ajatus siitä, että ”erilaista” kiusataan on outo ja vastenmielinen.

    Täällä jokunen kirjoittaja tuo asian esiin normina, joka pitää vaan hyväksyä. Minä en hyväksy.

    Minun mielestäni kiusaaminen kumpuaa kiusaajan epävarmuudesta ja pahoinvoinnista. Kiusaamisella ilmiönä ei ole mitään tekemistä uhrin ominaisuuksien kanssa pohjimmiltaan.

    Aikuisten tehtävä olisi kasvattaa lapsen itsetunto ja minäkuva riittävän vahvaksi, ettei tarvitsisi kiusata. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta siihen voisi yrittää pyrkiä.

    Niin kauan kuin aikuiset arvottavat toisia ihmisiä ulkonäön tai muiden itsestä riippumattomien seikkojen vuoksi, kiusaus ilmiönä jatkuu. Niin jatkuu myös lasten epävarmuus, kun he ovat kasvaneet kuunnellen mikä läski, juntti tai rumilus tällä kertaa meni ohi.

    1. Annuska sanoo:

      Tämä kommennti on niin täynnä asiaa!
      Maailma ei muutu yhdessä yössä mutta juuri tämän kaltaisia ihmisiä tarvitaan että se voi muuttua!
      Kiitos!

  15. Sivusta seurannut edelleen sanoo:

    Kai siinä lasten laumamentaliteetissa ja kiusaamisessa on pohjimmiltaan kyse lauman ”heikoimman” tai poikkeavan yksilön ulossulkemista, pohjimmiltaan olemme kuitenkin osa luontoa.

    Kiusaamiselta ei voi ihmisen maailmassa välttyä, se on utopiaa, mutta lapsensa voi yrittää kasvattaa ymmärtämään nämä tilanteet ottavana sekä/tai antavana osapuolena; mikä on oikein ja tarpeellista, mikä väärin ja tarpeetonta sekä myös miksi asioita ylipäätään tapahtuu. Tämä toivottavasti saa valtaosan kohtelemaan toisia samalla tavalla kuin itseään haluaisi kohdeltavan.

    Ja vaikka lapsista puhummekin, ei lapsen usko vie aikuisten maailmassa kovinkaan kauas vaikka lasten suusta se totuus usein kuullaankin.

  16. Se on kyllä poika sanoo:

    Meillä on myös pitkähiuksinen poika, jota tytötellään usein. Poikaa se inhottaa ja välillä kysyy miksi häntä luullaan tytöksi. Oon kertonut joidenkin olevan vaan niin pöljiä, että tekee oletuksen pelkkien hiusten perusteella. Eli kerron sen mitä mieltä olen: pojassa ei ole mitään vikaa vaan tytöttelijät on pöljiä kun tekee oletuksia. Ja ollaan mekin saatu monta kertaa keskustella siitä onko tyttöjen juttuja ja poikien juttuja vai ihan vaan lasten juttuja, kiitos siitä kuuluu pojan kavereille, tai pikemminkin kaverien vanhemmille. Onneksi suurin osa lapsista kuitenkin suhtautuu asioihin vapaasti

  17. Sari sanoo:

    Omilla pojillani on useimmiten ollut pitkät tai pitkähköt hiukset, ja vuosien kuluessa yritän enemmän ja enemmän itse toimia sukupuolisensitiivisesti niin heidän kuin muidenkin lasten kanssa. Itse olen lapsena tykännyt sekä autoista, legoista että barbeista, vauvanukeista en niinkään. Ostettuani 3v pojalleni kaupan halvimmat talvikengät – violetit ja karvareunukset varressa – pojan paras kaveri (poika) olisi halunnut samanlaiset. Lapset eivät ole rajoittuneita näissä asioissa, ja jos me aikuiset emme rajoittaisi, jokaiselle ensimmäiselle luokalle tulisi monta poikaa pitkässä tukassa ja hempeän värisissä paidoissa. Ongelma häviäisi ihan itsestään. Kuinkahan moni kiusaaja on harmissaan siitä, ettei itse saa pukeutua lempiväriinsä? Aikuisten opettaman ”virheenhän” he tunnistavat.

    1. Annuska sanoo:

      Olen Puolisoni kanssa samaa mieltä siitä että nämä jaot ovat aikuisten päässä, ei lasten. Lapsi oppii jaottelut, oikeat ja väärät aikuisilta, ei lapsi itse keksi päästään että joku väri tai hiusten pituus kuuluu tytöille ja toiset pojille.
      Heh, joka kerta kun kirjoitan tuon jään ihmettelemään miten väärä ja hassu koko ajatus on :D.

      -Annuska

  18. Tuhkimo sanoo:

    Minua koulukiusattiin koko ala-aste ja osa yläasteesta, eikä opettaja puuttunut asiaan. Itse asiassa opettaja oli itse yksi kiusaajista. Ja minä olin keskiluokkaisesta perheestä oleva pitkätukkainen tyttö, joka käytti ”tyttöjen vaatteita”. Tästä lähtökohdasta minusta on aina outoa, väärin, hämmentävää ja täysin tarpeetonta puhua siitä miten pitää lasta valmistella että ”Sua sitten varmaan kiusataan, koska [liitä haluamasi syy]”. Jos koulussa kiusataan, siihen kyllä löytyy kiusattavasta riippumatta syy. Sen sijaan että valmisteltaisiin ”erilaisia” kiusattaviksi, pitäisi valmistella JOKAISTA lasta että miten olla kiusaamatta. Syyttömän syyttely – etenkin etukäteen – on minulle niin vierasta että vaikea ajatella sitä kautta, vaikka väitänkin tajuavani monen huolen. Onhan esimerkiksi poika merkissä helpompi maalitaulu, valitettavasti.

    Oma esikoinen syntyy vasta syyskuussa, joten nyt voin vielä aivan rauhassa jeesustella ja kuvitella että minä teen sitten kasvattajana kaiken oikein, vaikka varmasti kaikki virheet tulen käymään yksitellen läpi, jotkut montakin kertaa. Mutta se on varmaa että yksikään väri ei tule olemaan meillä kielletty.

    1. Annuska sanoo:

      Olen samaa mieltä että etukäteen lapsen valmistelu kiusaamisen varalta on vähän kuin hyväksyisi asian tapahtumisen!

      ”Jeesustele” rauhassa 😀 me kaikki teemme virheitä mutta minusta pitää silti pyrkiä ideaaliin, onnistui se sitten tai ei.
      Ihanaa vauvakesää sinulle!
      -Annuska

  19. Minttu sanoo:

    Hei. Meillä on 14 v. tyttö joka näyttää pojalta ja tykkää käyttää verkkareita. Ja on syvästi loukkaantunut kun häntä jatkuvasti puhutellaan poikana. Meillä on ollut hirveän hirveän vaikeaa. Valitettavasti maailmaa ei voi muuttaa😭

    1. Annuska sanoo:

      Hei Minttu!
      Syvä myötätuntoni vaikeaa tilannetta ne kohtaan!
      Minä uskon kyllä että maailmaa voi muuttaa, ainakin tässä asuassa. Uskon vakaasti että jo seuraava sukupolvi on paljon avarakatseisemoi kuin me nykyiset aikuiset.
      Voimia teille <3

      -Annuska

  20. Orvokkik sanoo:

    Koulumaailma on kautta aikojen ollut aina rankka paikka lapselle. Jo ennen sukupuolineutraalisuuden aikakauttakin.

    Kyllä se niin vaan on, että jos haluaa minimoida lapsensa mahdollisen kiusaamisuhan ja silmätikuksi joutumisen, niin kannattaa nämä pinnalliset jutut kuten vaatteet, hiukset ym. kuviot olla mahdollisimman neutraaleja. Kyllä sitä saa sitten isompana toteuttaa itseään kun on itsetunto vahvempi ja ja tietää mitä haluaa olla.

    Omat lapseni kävivät ala-asteen yskityiskoulussa ulkomailla, joissa koulupuvut, toki stereotypiset eli tytöillä mekot ja pojilla housut, mutta se maailma oli reilumpi koska kaikki olivat samalla viivalla eikä sellaisiin pinnallisuuksiin kuten vaatetus kiinnitetty mitään huomiota.

    Oma poikani halusi päiväkoti-ikäisenä laittaa siskon bikinien yläosan päälleen paidan alle ennen päiväkotiin menoa. Totta kai annoin luvan ja kerroin henkilökunnalle, etteivät ihmettele. Bikinit jäivät sitten kuitenkin vain hetken innostukseksi.

    En ymmärrä ihan äitien loukkaantumisia siitä, että miten joku kehtasi päättellä, että minun pinkkiin pukeutunut pitkähiuksinen ja pinnipäinen Paavo-poikani voisi olla tyttö!? Kyllä sitä aina tekee määritelmän henkilöstä ensivaikutelman perusteella. Ja mitä sillä on edes väliä luullaanko tytöksi? Eikö se ole nyt ihan luonnollista luulla, kun tässä maailmassa elämme, jossa kautta aikain naispuoliset ovat olleet yleensä kiinnostuneempia koristautumisesta?

    Jos joku luulee tytärtäsi pojaksi koska hänellä on lyhyt tukka ja hän rakastaa vihreitä housujaan ja sinistä paitaansa, niin so what, luulkoon ihan rauhassa. Onko sillä oikeasti mitään merkitystä? Tarvitseeko siitä tehdä kiusallista numeroa? Ihmisiä me kaikki ollaan, sama se kumpaa sukupuolta.

    Keskitytään kasvattamaan lapsistamme hyväksyviä ja sensitiivisiä ihmisiä. On ihan reilua kertoa lapsille, että maailma jossa elämme ei ole täydellinen. Olen kasvattanut lapsiani ymmärtämään, että olit sinä tyttö tai poika, niin sinä voit toteuttaa unelmasi ja sinun tulee vaatia sama palkka samasta työstä olit sitten tyttö tai poika.

    Haluan kasvattaa lapsistani ihmisiä, jotka uskaltavat puhua vanhemmilleen, ystävilleen ja muille luotetuille tunteistaan.

    Materia ja ulkonäköpaineet menettävät toivottavasti tulevaisuudessa merkityksensä. Kiinnostuksen kohteet voivat olla kaikkea muuta kuin hiusten pituus tai minkävärisen pyyhekumin ostan ja miksi ne on nyt eri hyllyillä. 🙂

  21. MM sanoo:

    Orvokki, osuit niin naulan kantaan! Tärkeämpää on opettaa lapsille hyvät käytöstavat ja että meitä ihmisiä on niin erilaisia. Kaikki eivät ole samasta muotista tulleita. Erilaisuudesta on turha tehdä sen enempää numeroa. Asenteet lähtevät meistä aikuisista ja lapset aistivat kaiken.

    Pojallani on puolipitkät kiharat hiukset ja hän pelaa jääkiekkoa. Häntä on välillä luultu tytöksi mutta emme todellakaan tee siitä koskaan numeroa, suvaitsevaisuus on myös hyve 🙂 Hän saa pitää hiuksensa ja annan muiden elää omalla tavallaan, en pyri saamaan heitä samaan muottiin kanssani, toteamalla, että hei, hän on poika, SO what…kuten Orvokki sanoi. Antaa sen girlpowerin vaan rulettaa.
    Tuossakin kohtaa tärkeintä oli valmentajan hieno kannustus pelaajalle eikä se onko se girlpower vai boypower joka rulettaa. Lapset tarvitsevat enemmän kannustusta kuin ohjausta siihen kuka on tyttö ja kuka poika.

  22. Ope sanoo:

    Minttu! Kirjoitat itse, että teillä on tyttö, joka näyttää pojalta. Kuinka vieraat ihmiset voisivat tietää sukupuolen? Vai kiusaavatko/kutsuvatko tutut tytärtänne tietoisesti pojaksi? Miten haluaisit lastasi vieraan kutsuvan, kun nimikään ei ole tiedossa? Ja adidastakin löytyy ihanissa eri väreissä, jos vain sattuu lastasi miellyttämään.

    Kiusaamista en hyväksy, meillä on pitkä matka edessä kasvattaaksemme sukupuolisensitiivisiä kansalaisia, mutta hyvään suuntaan ollaan menossa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »