Jotta voisit ymmärtää nykyisyyttä, tulee sinun tuntea historia

Koska tämän blogin matkaan on nyt lähtenyt niin moni uusi lukija, ajattelin että teen teille pienen koosteen siitä kuka tätä oikein kirjoittaa ja mikä meidän elämäntilanne oikein tarkalleen on. Että miksi ihmeessä me kökimme odottamassa viisumeita keskellä Meilahden huvila-aluetta Helsingissä.

En kerro elämäntarinaani, siihen ei yksi blogipostaus taitaisi riittääkään.

Mutta kerrotaan lyhyesti kuitenkin se mistä tämän perheen matka on lähtenyt ja miten olemme päätyneet tähän keltaiseen puutaloon.

Tämä meidän perheen tarina alkoi 16,5 vuotta sitten eräissä TeaKin pikkujouluissa. Vaikka silloin en minä eikä varmasti Puolisonikaan tiennyt mihin tuo keskiyön jälkeen saatu idea lähteä tutkimaan oppilaitoksen näyttämöiden katsomonalusia johtaisi. Emme me olisi arvanneet mihin se portaiden alapäässä vaihdettu pitkä katse ja elämämme mullistava suudelma sen jälkeen meidät johdattaisi.

Siinä me siis rakastuimme. Kaljanmakuisten suudelmien, painavien esirippujen ja vaitonaisten katseiden yönä.

Sitä hetkestä meidän tarinamme, meidän perheemme sai alkunsa.

Meidän suhteemme kesti vaikka asuimme aluksi 500km päässä toisistamme.
Se kesti sen, että minä lähdin Sveitsiin töihin.
Se kesti sen, että Puoliso lähti Saksaan töihin.
Suhteemme on rakennettu sellaiselle kivijalalle, ettei meidän ole koskaan tarvinnut miettiä pysyisikö toinen siinä.

Meillä on ollut molemmilla omat eksistentaaliset kriisimme. Olemme rimpuilleet omissa rooleissamme, etsineet elämälle suuntaa, tarkoitusta.
Mutta olemme olleet onnekkaita, nämä elämämme pyörteet ovat aina osuneet vuorohetkille ja -vuosille. Kun toinen rimpuili omassa sielussaan, rämpi syvässä suossa eikä nähnyt aurinkoa tunnelin päässä, toinen oli seesteinen, vahva ja rauhallinen. Odotti ja piti kädestä. Kuiskasi rauhoittavia sanoja ja veti arkea tasaisesti eteenpäin, kunnes myrsky laantui, vesi tyyntyi ja vastaranta näkyi toisenkin kiikarissa.

Kun olimme 23 ja 28 vuotiaita, menimme naimisiin.
Me olimme päässeet Englantiin opiskelemaan, minä valokuvausta, Puoliso graafista suunnittelua.
Englannissa opiskelu maksoi, paljon.
Eu maksoi opiskelun jos oppilas täytti tietyt kriteerit. Yksi kriteeri oli, että jos olit alle 25v. vanhempiesi tuli tienata alle tietyn summan vuodessa saadaksesi EU:n tuki.
Minun vanhempani eivät tienanneet alle tuon summan. Mutta he eivät myöskään voineet mitenkään maksaa minun opiskeluitani. Etsimme Puolison kautta porsaanreikiä tilanteeseen ja oikeastaan ainoa ja helpoin oli se että menisimme naimisiin. Silloin vain Puolison tuloilla oli väliä.

Me olimme punkkareita. Me vastustimme avioliittoa instituutiona. Meidän kummankaan ei koskaan pitänyt mennä naimisiin.
Siinä me kuitenkin seisoimme, maistaraatin ovella, minä mustassa liituraitamekossani ja verkkosukkahousuissa, tukka sekaisin, kello 10.30 arkiaamuna. Puoliso suorissa housuissa ja mustassa hupparissa, rastat siististi ponihännällä. Nielimme aatteemme, nielimme uhomme. Suutelimme ensimmäistä kertaa aviopuolisoina. 

Meidän piti olla Englannissa vain kolme vuotta. Viivyimme kuusi.
Yksitoista vuotta sitten, kesken opiskeluiden, minulta löydettiin kasvain. Ensin päästä, sitten vatsasta, sitten ruokatorvesta, myöhemmin kasvain vaelsi takaisin päähän. Alkoi neljän vuoden hoitokierre, elämänvaihe, jonka uskon muuttaneeni tapani nähdä maailma lopullisesti.
Kymmenen ja puoli vuotta sitten lääkäri antoi minulle 14kk elinaikaa. En koskaan uskonut häntä. Jatkoin opiskelua.
Jatkoin elämää.

Yhdeksän vuotta sitten painoimme päähämme hassut neliönmuotoiset hatut, leväytimme harteilemme viitat ja saimme olla virallisesti yliopistosta valmistuneita. Elämä oli edessä.
Oli vuosi 2008.
Englanti syöksyi lamaan. Me elimme vuoden valmistumisemme jälkeen vain minun huonolla palkallani. Tein kolme päivää viikossa töitä rikkaille Lontoolaisille puutarhurina. Olinhan toiselta ammatiltani floristi/puutarhuri. Pidin työstäni, mutta se oli huonosti maksettua ja elämämme oli tuon vuoden aikana rankempaa kuin koskaan.
Elimme 20 Punnan viikkobudjetilla. Kahtena päivänä viikossa tein vapaaehtoisena ilmaiseksi töitä Royal Academy Magazinelle, opin  tuon vuoden aikana lehden konttorissa enemmän taiteen historiasta ja taiteiljoista kuin kolmen vuoden aikana koulussa.
Heti kun Puoliso löysi töitä, elämä helpotti. Minä sain jättää puutarhatyöt ja keskittyä taiteeseen. Aloin tehdä yhteisötaidetta, vetää valokuvauskursseja ja rakentaa omaa uraani valokuvaajana. Matkustin residensseissä ja rakastin Lontoota.

Vuonna 2011 me teimme päätöksen Suomeen paluusta.
Syyt paluuseen ovat moninaiset, enkä minä osaa kertoa teille mitään yhtä tiettyä syytä miksi siihen päädyimme.
Tulimme kuitenkin Suomeen, tyhjän päälle, vailla asuntoa tai työtä.
Minä rakensin omaa työuraani valokuvauskurssien ympärille, Puoliso etsi töitä. Asuimme ensimmäiset 3kk vanhempieni luona Pohjois-Karjalassa.
Uskoimme elämän ottavan kopin, ja niin se lopulta teki.
Muutimme Helsinkiin, Puoliso sai töitä, minun kalenterini täyttyi toinen toistaan paremmista työprojekteista.

Kaiken sen keskellä kävimme kiivaita keskusteluita siitä halusimmeko yrittää lasta. Yrittää vaikka lääkärit olivatkin sanoneet ettei se olisi mahdollista, ei minun hoitohistoriallani. Ensimmäinen raskauteni päättyi keskenmenoon kesken Berliinin residenssini.
Toinen raskauteni on Esikoisemme. Kolmas Kuopuksemme.

Lapsillamme on ikäeroa 1v 10kk. Minä olin aina haaveillut kolmesta lapsesta. Ystäväni sanoi minulle että ihmiset yleensä tekevät lapsia kunnes yksi niistä on se vaikea. Näin kävi meillekin.
Lapsilukumme jäänee kahteen.
Kuopuksella oli vakava refluksi. 4 ensimmäistä kuukautta hän ei nukkunut mitenkään muuten kuin minun sylissäni. Häntä ei koskaan voinut laskea makuuasentoon, hän ei viihtynyt missään muualla kuin sylissä, ensimmäiset 6 kk vain minun sylissäni.

Minä tein töitä ja hoidin lapset. Minä väsyin ja Kuopusken vauvavuosi oli raskas. Lapsen kivut ja yöheräilyt vähenivät vasta kun hän täytti 1,5v. Nykyään hän herää enää 1-3krt yössä, jota pidämme jotakuinkin normaalina 2,5vuotiaan lapsen kohdalla.
Onneksi minä olen oppinut päästämään siitä irti. Niistä muistoista. Niistä ajoista.

Sen vauvavuoden keskellä nostimme kuitenkin pöydälle jo kauemmin taka-alalla pyörineen mahdollisuuden lähteä kahdeksi vuodeksi Kaliforniaan.
Pyörittelimme päätöstä pitkään, pohdimme tilannetta monelta kantilta.
Lähtö tarkoittaisi että minä luopuisin omasta työurastani kahdeksi vuodeksi. Että minä jäisin kotiin, kestäisinkö sen? Kestäisinkö yksinäisyyden, luopumisen työstä jota rakastin, kestäisinkö miehen pidemmät työviikot, lyhyemmät lomat?

Kun olimme syyskuussa 2015 Ikaalisen kylpylässä, yhden yön minilomalla ja makasimme sängyssä pitkän päivän väsyttäminä, sillon me teimme päätöksen lähtemisestä. Minä makasin valkeissa lakanoissa, väsymys poltteli silmiä, Puoliso luki kirjaa vierelläni. Lapset nukkuivat metrin päässä omassa sängyssään ja ulkona oli pimeää. Puolison iho tuoksui vielä vienosti kloorille ja hiukset minttushampoolle. Käännyin Puolisoa kohti ja sanoin hänelle “Kyllä me varmaan lähdetään sinne Amerikkaan”. Puoliso katsoi minua ja totesi “Niin”. Seuraavana aamuna katsoimme yhdessä lasten kanssa auringon nousua, emmekä me puhuneet Amerikasta moneen päivään enää mitään.

Istuimme asian päällä vielä viikkoja, kääntelimme ja vääntelimme sitä. Väitimme ettemme olleet vielä tehneet varmaa päätöstä, vaikka syvällä sisimmässä me molemmat tiesimme että seuraavat kaksi vuottamme oli jos sinetöity tuon kylpylän valkoisten lakanoiden välissä.

Me pakkasimme tavaramme, pistimme kaiken paitsi kahdeksan matkalaukullista elämää, säilöön ja saimme käteemme menoliput Kaliforniaan.
Passeissamme komeili kahden vuoden viisumit, jotka päättyisivät vuonna 2017 joulukuussa.

5.tammikuuta 2016 astuimme lentokoneesta ulos San Fransiskon lentokentälle ja matkamme sillä mantereella alkoi.

Ensimmäinen vuosi ei ollut helppo.
Me etsimme kaikki paikkaamme, minä jouduin työstämään itselleni uuden identiteetin. Jouduin tutustumaan Annuskaan, ilman työtitteliä, ilman työtään. Tie oli raskas eikä itkuilta vältytty. Lapset, varsinkin Esikoinen, oireili vahvasti Puolison pitkiä työpäiviä ja työviikkoja. Minä olin yksinäinen ja ystävien löytäminen kesti aikansa.

Puolen vuoden jälkeen rutiini alkoi löytyä. Elämä alkoi naurattaa.
Me löysimme ystäviä. Me löysimme tavan elää ja jakaa arkea.
Tämän vuoden tammikuussa minä päätin että tästä vuodesta tulee hyvä. Että tämä on viimeinen Amerikan vuotemme, ja siitä tulee ikimuistoinen.
Päätin, että halusin arkeeni muita aikuisia, ihmisiä joiden kanssa jakaa elämää, muita äitejä joiden kanssa nauraa lasten sanomisia ja itkeä kiukkuja.
Olin löytänyt syksyn aikana ihmsiä, tammikuussa nämä suhteet syvenivät, minä päätin antaa itseni likoon.

Helmikuun puolessavälissä matto vedettiin jalkojemme alta.
Firma missä Puolisoni on töissä, myytiin. Meidän tuli poistua maasta 14 päivän sisällä, viisumimme vanhentuisivat silloin. Meille luvattiin uudet viisumit. Prosessissa piti kestää maksimissaan 5 viikkoa.
Se prosessi on edelleen käynnissä.
Me odotamme edelleen niitä samoja viisumeita.
Jätimme kotimme helmikuun lopussa, tarkoituksena palata viimeistään huhtikuun ensimmäinen päivä. Kotimme odottaa meitä edelleen.
Autotallissa on auto ja kaikki meidän tavaramme. Keittönkaapin päällä on laatikko johon sulloin kaikki kuivaruuat, ihan vain siltä varalta että 5 viikon aikana voisi tulla jotain tuholaisia kaappeihin.
Puutarha on jo ylikasvanut, tämän vuoden kohdalta toivo on jo menettetty sen suhteen.
Me emme tiedä koska me pääsemme palaamaan.

Me tiedämme että tämän vuoden Jolukuussa me emme vielä tule takaisin Suomeen. Me haluamme elää tämän matkan loppuun.
Me olemme vaihtaneet kotia kuluneiden 4 kk aikana kuusi kertaa.
Me olemme odottaneet tietoja viisumeista joka viikko.
Me olemme aloittaneet jokaisen kuukauden toiveella, että seuraavan kuukauden ensimmäinen päivä me olisimme jo kotona.

Elämä on vienyt meitä uskomattomille matkoille, ihan vain koska me olemme olleet silmät ja syli auki. Ottaneet vastaan mitä on tullut, ollut suunnittelematta tulevaisuutta. Olemme lähteneet epämääräisenkin näköisille poluille katsomaan mitä ne tuovat tullessaan.

Toivon, että jossain vaiheessa tulevaisuudessa, me pystymme hymyilemään tällekin jaksolle, kun olimme jumissa omassa kotimaassamme, vailla vakinaista kotia. Odottelemassa viisumia.
Toivon, että tästä kesästä jää lapsillemme kaunis muisto siitä kesästä jonka vietimme huviloiden keskellä Meilahdessa.
Toivon, että jossain vaiheessa näemme tämänkin ajan jonkun uuden alkuna.

Tässä on meidän tarinamme pääpiirteet, lyhennettynä niin lyhyeksi että toivottavasti sen jaksaa lukea.
Ehkä nyt te uudetkin lukijat pysytte paremmin kärryillä siitä kuka minä olen, ketä lapsemme ovat, mikä on historiamme ja mitä me oikein juuri nyt täällä Suomessa teemme vaikka blogini kuvauksessa lukeekin että me olemme Kaliforniassa.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com