Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Yllättävä mutka matkallamme

18.02.2017

Ulkona on pimeää. Puoliso tulee kotiin töistä.

Keitän tuorepastaa. Kaadan pehmeät maissipastat kiehuvaan veteen ja vilkaisen kelloa, neljä minuuttia on sopiva aika.

Ikkunat menevät huuruun kuumasta höyrystä.

Puoliso tulee keittiöön. Halaa, katsoo minua ja kertoo uutiset.

Tuijotan häntä ja yritän sisäistää hänen sanojaan. Pasta kiehuu hellalla liian pehmeäksi.

Yritys jossa Puoliso on töissä myytiin. Asia ei sinällään yllätä tai järkytä minua. Mutta seuraukset kylläkin.

Viisumimme lakkaavat olemasta voimassa ja joudumme lähtemään pikaisella aikataululla Suomeen uusimaan niitä. Pikaisella. Todella pikaisella.

Minä joka juuri hetki sitten koin vielä olevani kontrollissa elämästäni. Minä joka koin pääskysen lailla lentäväni oman elämäni yllä ja kykenevän tarkastelemaan sitä yläilmoista, tekemään ratkaisuja hallitusti, etukäteen ja suunnitelmallisesti.

Sen pääskysen tielle osui ukkospilvi. Musta, arvaamaton ja pieniä salamoita syöksevä. Pääskynen sai osuman, ihan pienen, mutta osuman.

Nyt se istuu maassa sulat sekaisin ja pää pökkyrässä, sulat märkänä ja sekaisin.

Jäsentelin ajatuksiani.

Katoin pöydän.

Kysyin yksityiskohtia.
Päästäisiinkö takaisin.
Kyllä me.
Ei kaikki.

Koska pitää lähteä.
Pian, ihan parin viikon sisään.

Iltapala, lapset pakottavat normaaliin rytmiin, on syötävä, on pestävä hampaat on luettava iltasatu.

Lakaisen keittiön lattiaa. Olo on henkisesti voimaton.

Jossain joku on allekirjoittanut paperin, paperin jonka kanssa minulla ei teoriassa ole mitään tekemistä.

Ja silti tuon paperin allekirjoittaminen kääntää juuri minun arkeni päälaelleen.

Minä joka olen huolella rakentanut tätä arkeamme. Opetellut hengittämään tätä ilmaa. Luonut itselleni tilaa, luonut itselleni tekemistä, omaa projektia.

Minä olen se joka pakkaa laukut, minä olen se joka käskystä poistuu maasta koska on pakko. Minä olen se joka siirtää elämänsä, lapsensa, arkensa.

Ilman että minulla on asiaan mitään valtaa.
Minun oma elämäni ja sen yksityiskohdat eivät tunnu olevan minun käsissäni.

Se on lamauttava tunne.
Se on hämmentävä.
Se salpaa hetkeksi hengityksen.
Se saa sydämen lyömään hieman raskaammin.

Me olemme onnekkaita, me pääsemme takaisin. Meidän matkamme tämän mantereen päällä ei pääty tähän. Me teemme vain pienen mutkan. Liusumme pari metriä taaksepäin tällä vuorella jota ylitämme. Näin me ainakin uskomme. Näin me haluamme tämän nähdä.

Toisilla matka päättyy tähän. Jatkuakseen jossain muualla, takaisin Suomessa.

Olisitko sinä halunnut takaisin. Puoliso kysyy. Sekin on mahdollista, että jätämme tämän tähän. Ravistan päätäni. Yllätyn itsekin kuinka voimallisen selkeänä vastaus tulee. Ei, minä en halua vielä takaisin. Tämä ei saa päättyä näin. Me emme ole valmiita. Meidän matkamme ei ole vielä tullut päätökseen. Täällä on kaikki kesken, parahdan. Kaikki. Minun projektini, meidän elämämme.

Puoliso nyökkää, näin hänkin ajattelee, halusi vain varmistaa. Tunnemme toisemme, olemme tarpeeksi kauan kulkeneet tätä samaa polkua yhdessä, tiedämme puhumattakin mihin suuntaan me menemme seuraavaksi. Tiedämme toistemme katseesta pitääkö kääntyä oikeaan vai vasempaan.

Ja nämä hetket, nämä yllättävät mutkat, nämä lipsahdukset kun hetkeksi kaadumme rähmällemme, näissä me olemme hyviä. Näissä me osaamme ojentaa kättä, pyytää toiselta apua, ymmärtää ja puhua. Näissä me olemme harjaantuneita.

Hengitän syvään.

Olemme tehneet tämän ennenkin, selvinneet pienistä mutkista. Tämä avaa meille vielä jonkun toisen polun, olen siitä varma.

Kello on yli puolen yön. Makaamme molemmat valveilla sängyissämme. Mietin turhia asioita. Mietin puutarhaa, jonka juuri kylvin. Pärjääkö se poissaolomme ajan. Mietimme ääneen kuinka kauan meidän tulee olla poissa. Neljä viikkoa? Viisi?

Käytännön asioita.
Passit, koska ne menevät vanhaksi?
Missä asutaan. Auto, auto tarvitaan.
Mitä tehdään omalla asunnolla täällä?
Kevät jää näkemättä.

Hengitän syvään ja tuijotan pimeää huonetta. Puoliso nukahti viimein. Minä valvon.

Pieni pääskynen minussa yrittää putsata siipiään, järjestellä niitä taas niin että voisi nousta ilmaan, nähdä selvänä mitä tulisi tehdä.

Kuvauksia pitää perua.
Telinevoimistelun kuukausimaksu pistää tauolle.

Turhaa stressiä. Juuri kun arki sujui. Juuri kun elämä alkoi tuntua taas helpolta, elämältä.
Koskaan, ei koskaan saisi tuudittautua siihen luuloon että asiat ovat pysyviä.

Mietin, että tämä on varmaan lähin, ja silti vielä miljoonien kilometrien päässä, mihin minä, valkoisena suomalaisena, tulen koskaan pääsemään sitä tunnetilaa, joka kohtaa tuhannet pakolaiset joka päivä kun he saavat kieltävän turvapaikkapäätöksen. Kun sinulla ei ole enää lupaa olla maassa. Kun sinusta tulee laiton.
Tunne on hämmentävä.
Mutta meillä on sentään turvallinen paikka minne mennä.
Meillä ei ole hätää. Meillä on koti minne palata.
Meillä on koti minne mennä odottamaan paluuta.
Me olemme valkoisia.
Me olemme hyväosaisia.

Ja silti minä olen lamaantunut. Silti minun on vähän vaikea hengittää.

Unen läpi Puolison käsi haparoi halaamaan, Huomenna on jo parempi, huomenna shokki on ohi, hän mutisee.

Ja niin se on, seuraava päivä on jo helpompi, tänään vielä helpompi.

Lähtöpäivä tarkentui, se on jo ihan heti lähes viikon päästä.

Pitää orientoitua talveen. Keksiä jostain vaatteita.

Löytää tapa selvitä kuukausi lasten kanssa arjesta Helsingissä.

Hengittää hetken pohjolan ilmaa.

Kääntää tämä hyväksi.

Kääntää tämä voimaksi.

Pieni pääskynen minussa räpistelee jo, tämänkin pilven yläpuolelle noustaan taas. Ukkonen menee ohi, taivas selkiää.

Ollaan nyt ensin vähän märkiä, ravistellaan ja kuivatellaan.

Ihan kohta minä taas lennän.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

4 vastausta artikkeliin “Yllättävä mutka matkallamme”

  1. Tuuli sanoo:

    Oho mitä muutoksia! Tsemppiä käytännön asioiden setvimiseen ja mahdollisimman stressitöntä matkaa!

    T. Tuuli toimituksesta

    1. Annuska sanoo:

      Kiitos, Tuuli!
      Eiköhän tämä tästä.
      Käydään nyt sit pyörähtämässä hetki talvessa 😉

  2. Yksis sanoo:

    Nyt vasta ennätin tänne asti. Teillä on takana monta aivan tajuttoman rankkaa kuukautta tilanteessa josta ei tiedä koska se ratkeaa. Ihan valtavasti voimia odotukseen.

    1. Annuska sanoo:

      Kiitos! Tämä ei ole ollut kovin helppo vuosi, myönnän.
      Yritämme jotenkin nyt vain jaksaa eteenpäin ja iloita elämän pienistä ihanista asioista.
      Nämä lukijoiden tsempit auttavat enemmän kuin te tiedättekään, joten kiitos <3

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »