Tuhat ja yksi syytä olla onnellinen

Vietin aamun ystäväni seurassa. Hänellä on pieni vauva, alle vuoden. Vauva joka on rauhallinen, hymyilee ja viihtyy yksin lattialla.
Vauva joka on sylissä ja on tyytyväinen.
Vauva joka on ihan tavallinen.
Vauva.

Katselin tätä vauvaa, tuota rauhallisen tehokasta äitiä ja tunsin pienen pienen pistoksen jossain sydämeni tienoilla. En kateutta, en edes katkeruutta, enemmän ehkä haikeutta.

Olen viimeisen vuoden aikana saanut itseni kiinni useinkin siitä, että katselen muita ihmisiä, isejä ja äitejä vauvojensa kanssa, alle vuotiaiden, ihmettelen miten lapset ovat niin rauhallisia. Niin levollisia. Niin tyytyväisiä.

Puolisoni on joutunut muistuttamaan minulle useamman kerran että yleensä vauvat ovat tyytyväisiä.

Meidän kuopuksemme ei ollut.
Olen kertonut siitä aiemminkin. Monta kertaa.

Olen kuvitellut olevani sen ylitse.
Olen kuvitellut ettei se enää aiheuta minussa tunnemyrskyjä.

Elettyä elämää.
Ajanjakso jonka ohitse menimme.
Näin minä kuvittelin.

Kuitenkin, nyt kun olemme vuoden jälkeen ensimmäistä kertaa taas pidempään perheenä Suomessa, nyt ne muistot tuntuvat iskevän takaisin väkevämpänä kuin koskaan.

Kun radiosta soivat ne samat laulut joita kuuntelin kun elämä oli pelkkää sumua. Kun öinen tähtitaivas näyttää samalta kuin silloin kun kävelin pitkin meidän olohuoneemme lattiaa ympyrää hyssyttäen lasta sylissäni.

Kun K-marketissa tuoksuu se sama grillattu kana kuin ne kymmenet kerrat kun kävin kuopuksen kanssa ostoksilla ja hän sai itku ja puklukohtauksen siinä keskellä kauppaa.

Muistoja ajasta kun Kuopus itki lähes aina.
Muistoja ajasta kun lakkasimme katsomasta mitään sarjoja tai elokuvia koska ne jouduttiin keskeyttämään kymmeniä kertoja Kuopuksen herätessä.
Muistoja ajasta kun Esikoinen oireili sylintarvettaan raivoamalla.
Muistoja ajasta kun minä olin niin väsynyt että silmissä sumeni ja korvissa vihelsi.
Muistoja ajasta jolloin ihan tavallisesta arkipäivästä tuli suuri suoritus.

Olen rypenyt jonkinlaisessa hämmentävässä kivuliaden muistojen suossa, muistellut asioita joita en haluaisi muistaa, mutta jotka ilmeisesti minun on pakko, voidakseni päästä tästä asiasta vihdoinkin ihan oikeasti yli.
Tuo puolitoistavuotta kun jouduimme katsomaan vierestä miten oma lapsemme itki kivusta. Kun valvoin öitä ja tein päivät töitä. Kun itsetuntoni oli pohjalukemissa enkä uskonut voivani olla hyvä enää ikinä missään.
Se jätti jälkensä.
Tuo vauvavuosi, jonka piti olla ihana. Jonka piti olla onnellinen, oli niin raskas että ajatus siitä nyt, viittaus siihen saa minut purskahtamaan itkuun vasten tahtoani.

Miksi?

Minä en tarkalleen tiedä.
Ehkä siksi, että en ole suostunut käsittelmään sen tuomia kipupisteitä aiemmin.
Ehkä siksi etten suostunut aiemmin suoraan myöntämään että kuopuksen vauvavuosi ei ollut ainoastaan raskas, vaan se oli ajoittain ihan todella paska.
Ehkä siksi että sen myöntäminen että on ollut niin heikoilla, niin yksin ja niin pohjalla ei ole kenellekkään helppoa.

Eilen kun vaelsin pitkin kasvitieteellisen puutarhan käytäviä, kun katselin miten aurinko leikki eksoottisten puiden ja pensaiden lehdillä, minä päätin että minun on pakko, itseni ja perheeni takia, siirtyä eteenpäin. Minä en voi jäädä tähän kipuun makaamaan. Kipuun joka tulee jo eletyistä asioista.

Katselin lapsiamme, jotka leikkivät valon ja varjojen seassa.
Lapsiamme jotka nauroivat ja hymyilivät minulle.
Ja minä ymmärsin, että minulla on tuhat ja yksi syytä olla onnellinen.

Meille sanottiin että meillä on suuritarpeinen lapsi, lapsi joka tarvitsee paljon syliä. Meille sanottiin että refluksi hellittää. Ensin 3kk kohdalla, sitten 6kk, sitten 9kk kohdalla. Kun lapsi edelleen itki ja kirkui vuodenkin ikäisenä, ei kukaan enää sanonut mitään.

Minä tiesin miksi lapsemme huusi, minä tiesin että se hellittää joskus.
Siihen minä ripustauduin, kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.

Ja se aika on nyt.
Minä ymmärsin että me selvisimme.
Meidän lapsemme nauravat nykyään, molemmat.
Minä ja puoliso nukumme taas öitämme 1-3 herätyksellä, krooninen univelkamme alkaa olla tasaantuntu.

Ne ystävät, jotka kaikkosivat sen kaiken pahimman keskellä, eivät he meitä hylänneet, tekivät vain väistöliikkeen takavasemmalle odottamaan rauhallisempia aikoja.

Minä ymmärsin että meillä on nykyään Esikoinen, joka on saanut jo vuoden ajan korvata puuttunutta sylivajetta meidän syleissämme. Meillä on Kuopus joka makaa vatsallaan lattialla ilmoittaen hymyssä suin “Ei satu ollenkaan” ja osoittaa kurkkuaan.

Me selvisimme, perheenä.

Me näimme Puolisoni kanssa toisemme heikoimmillaan, univajeen ja yhteisen ajanpuutteen uuvuttamina, emmekä me koskaan joutuneet miettimään pysyisikö toinen siinä rinnalla.
Me teimme parhaamme.
Ja me selvisimme siitä.
Ja se aika, kaikista surullisista muistoista huolimatta, ei se ollut pelkästään kamalaa.
Kyllä me nauroimmekin.
Kyllä me hymyilimme.
Me teimme paljon retkiä.
Me viihdyimme erinomaisen hyvin keskenämme, meidän pieni perheemme.
Me opimme olemaan välittämättä sotkuisesta olohuoneesta, pissaisista vaipoista lattialla.
Me opimme rakastamaan perjantain iltapäiväsaunaamme.
Me tiesimme että tulisi vielä aika kun meidän ei tarvitsisi herätä 10-25 kertaa  yössä.
Me tiesimme että tulisi aika kun Kuopuksen voi laskea maahan ilman että hän huutaa.
Me tiesimme että tulisi aika kun lapset leikkisivät keskenään.
Me tiesimme että tulisi aika kun meillä olisi taas aikaa myös toisillemme.

Minä haluan oppia muistamaan ne hyvätkin muistot.
Minä haluan löytää muistoistani ne Kuopuksen hymyt ja naurut.
Minä haluan löytää ne veljesten väliset hetket, joita heillä oli heti alusta asti.
Minä haluan oppia muistamaan kaiken sen kauneuden mitä se vuosi myös toi tullessaan.
Minä en halua unohtaa sitä rankkuutta, sitä suoranaista paskaa.

Minä en halua unohtaa millaista oli kävellä viidettä yötä putkeen vain kahden tunnin yöunilla pitkin asuntoa ja toivoa että lapsi nukkuisi edes hetken rauhassa.
Minä en halua unohtaa lapsen painoa rintaani vasten kun istuin nojatuolisssa hänen nukkuessaan.
Minä en halua unohtaa niitä lukuisia vierailuita joiden aikana minä kävelin pitkin toisten ihmisten asuntoja hyssyttäen kirkuvaa lasta.
Minä en halua unohtaa, koska se oli osa sitä vuotta. Se oli osa meidän todellisuuttamme.

Kun kaksi vuotta sitten seisoin junassa Kuopus rintarepussa, Esikoinen rattaissa istuen, kuopuksen kirkuessa pää punaisena ja hien valuessa pitkin selkääni, eräs nainen tuli minun luokseni, laski kätensä olkapäälleni, katsoi minua silmiin ja sanoi “ Se menee ohi, mä tiedän, usko mua. Mä tiedän ettei se lohduta nyt, mutta pidä kiinni niistä hyvistä asioita, siitä että sulla on se lapsi siinä, se on terve, ja kasvaa. Pidä kiinni kaikesta mikä on edes puolittain hyvää sun elämässä juuri nyt. Ja mä lupaan, vielä joku päivä toi on ohitse.”  Katsoin naista silmiin ja kiitin. Tuolloin vielä kuvittelin että tämä kaikki olisi ohitse muutaman kuukauden kuluttua.

Nuo sanat kuitenkin loivat minuun toivoa.
Hetken koin etten ollut yksin.
Että oli muitakin.
Muita jotka olivat selvinneet täysin ehjin nahoin siitä pyörityksestä.
Muita jotka tiesivät mitä kävin läpi.
Muita jotka olivat onnellisia kaiken sen jälkeenkin.

Nyt minä olen siinä pisteessä. Siinä pisteessä, että kun tänään illalla kävelin kotiin työmenostani ja näin ravintolan ulkopuolella nuoren isän seisomassa rintarepun kanssa, heijaamassa kehoaan edes takaisin, minä tunnistin tilanteen. Kun tulin kohdalle, näin isän väsymyksen ja samalla hetkellä lapsella lensi maitoa kaaressa suusta ja se niin tuttu kipuitku leikkasi Bulevardin katuja ja kimpoili kivistä. Näin isän ilmeen. Ja kykenin menemään hänen luokseen. Laskemaan käden hänen olkapäälleen ja sanomaan “mä tiedän mitä te käytte läpi. Mä tiedän miten se sattuu. Ja mä tiedän että se ei lohduta, mutta usko mua, se menee ohi. Usko mua, tulee päivä kun säkin tajuat että sulla on tuhat ja yksi syytä olla onnellinen.”

Mies hymyilee arasti, katsoo minua silmiin ja kuiskaa lapsen itkun yli kiitos.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com