Hyppää sisältöön

Aito, oikea lapsuuden utopia

Julkaistu
Aito, oikea lapsuuden utopia

Kuulen unen läpi Esikoisen askeleet kun hän kävelee kohti sänkyämme. Lapsi tulee sänkymme luokse ja kuiskaa minulle “Joko nyt on aamu, voidaanko herätä?” Hapuilen puhelintani ja katson kelloa. Lähes seitsemän. Noustaan vaan.
Iho nousee kananlihalle yön viileyden viipyessä huoneissa.
Ikkunaverho heiluu hiljaa tuulen mukana tuoden lisää aamun viileitä tuulahduksia vinttikerrokseen.
Jossain pimeässä nurkassa inisee hyttynen.
Puoen vaatteita päälleni hieman viileydessä hytistn ja kuuntelen samalla Esikoisen innokasta puhetulvaa siitä kuinka tänään matkustamme ukin ja mummin luokse junalla.

Ulkona kiekuu kukko.
Kuopus nousee unisena, hiukset sekaisin sängystä ja tulee luokseni pyytäen päästä syliin.

Jätän Puolison vielä nukumaan ja laskeudun narisevia portaita alakertaan Kuopus sylissäni. Yö oli levoton ja rikkononainen. Kuopus heräilee painajaisiin, ja jää itkemään tunteiden myrskyssä välillä jopa puoleksitoista tunniksi. Mikään ei auta, pidämme häntä välissämme ja silitämme. Muistan kuinka Esikoisella oli tuo sama vaihe samassa iässä. Sitten se meni ohitse. Niinkuin kaikki.

Kissa kiehnää jaloissa, teevesi kiehuu ja keittö täyttyy Earl grey teen vahvasta aromista.
Pakkaan lasten matkalaukun valmiiksi ja laitan heidän vaatteensa pukemisjärjestykseen tuolille.

Matkustan tänään lasten kanssa Pohjois-Karjalaan. Tulen itse perjanaina jo takaisin, lapset jäävät viikonlouksi vanhempieni ja siskoni perheen kanssa maalle.
Esikoinen varmistelee että enhän minä varmasti ole jäämässä viikonlopuksi ukille ja mummille. Että saavathan hän ja Kuopus varmasti olla siellä ilman meitä vanhempia. Hymyilen ja varmistan, että tulen Helsinkiin ja tulemme Puolison kanssa sitten maanantaina vasta taas pohjoiseen.
“Jes, Kuopus, meillä alkaa sitten KESÄLOMA kun äiti lähtee pois!”
Naurattaa.

Syön aamupalaa ja lapset katsovat piirrettyä.
Ulkona on pilvistä ja keittiöön lankeaa kelmeä harmaa valo.
Tämä kesä on ollut kylmä. Kylmempi kuin pitkiin aikoihin.
Yhtä kylmä kuin Kalifornian talvi.
Huokaan.

Lämmitän lasten lounaan ja pakkaan sen ruokatermoksiin ja laukkuun. Herätän Puolison. Katselen kuinka hän unisena nostaa Kuopuksen syliin ja halaa.
Rakastan.


Mietin miten onnekas olen kun meillä on paikka johon lapset haluavat mennä olemaan ilman meitä. Kuinka onnekas olen kun on läheisiä jotka ottavat lapset vastaan avosylin. Kuinka onnekas olen kun voimme tarjota lapsille sen isovanhempien aina pysyvän kodin. Sen asian mikä ei koskaan maailmassa muutu.

Junamatka halki Suomen. Lastenvaunu on aivan täysi. Parhaimmillaan 18 lasta leikkitilassa ja 5 vauvaa. Istun ja seuraan katseellani lasten leikkiä, havahdun huomaamaan että yht’äkkiä, kuin salaa tämäkin on taas askeleen helmpompaa kuin tovi sitten. Meidän lapsemme kasvavat, he ovat jo ohittaneet taaperoiänkin. Enää ei tarvitse seistä Kuopuksen vieressä ja vahtia kaatuuko hän tai tippuuko hän leikkijunan kyydistä, ei tarvitse olla joka hetki silmä tarkkana vahtimassa koska lapsi horjahtaa. Enää ei tarvitse 5 tuntia istua leikkitilassa ja laskea minuutteja että matka loppuisi.
Nyt minä pystyn jopa ajoittain kaivamaan kirjan esiin ja lukemaa, kappaleen siellä, toisen täällä.
Vielä ei ole se aika että voisin kirjoittaa tai tehdä töitä samalla kun olemme junassa, siihen on vielä hetki aikaa.
Mutta sitä kohti me askellamme.

Ukki on vastassa. Esikoisen hymy valaisee Joensuun asemalaiturin kun hän näkee tutun punaisen takin. Lapsi juoksee kädet levällään ja reppu selässä poukoten kohti tuota niin rakasta syliä.

Kesä on vaihtanut päällensä syvänvihreän takin. Poissa on kevään heleys ja kirkkaat värit. Nyt metsät ovat tiheitä ja lehdet puissa suuria. Tienvarislla kukkivat siniset ja vaaleanpuinaiset lupiinit. Koivut riiputtavat oksiaan mehevien lehtien painosta. Tuuli havisuttaa haapoja ja saniaiset peittävät metsänaluset.

Tuttu soratie jonka jälkeen keltainen lapsuudenkoti ilmestyy puiden takaa esiin.
Vastassa on sisko, ja lasten kolme serkkua. Omia sisaruksiaan ei voi valita, eikä näin ollen omia serkkujakaan. Meidän perheeseen on syntynyt viimeisen 5,5vuoden aikana 9 serkusta. Olemme onnekkaita kun voin todeta kaikkien olevan mahtavia pieniä ihimsenalkuja. Me sisarukset asumme ympäri maailmaa. Mutta onneksi on Suomi, onneksi on lapsuudenkoti johon kerääntyä.

Lasten välillä on yhteys, yhteys joka tulee syntymästä.
Minä en koskaan ajatellut olevani perhekeskeinen, en oikeastaan tiennyt mitä sana oikeasti tarkoittaa.
Puoliso kuitenkin joskus puoliksi leikillään totesi että hän sitten meni naimaan itsensä mafioso sukuun.
Että samalla kun päätti olla  minun kanssani hän ilmeisesti päätti olla koko perheeni kanssa.
Nauroin, mutta samalla myönsin hänen olevan myös oikeassa.
Omien lasten myötä side on vahvistunut.
Halu antaa lapsille muistot serkuista. Halu luoda lapsille ihmisuhde joka on lähes kuin sisarus mutta ei kuitenkaan.

Seison lammen luona ja katselen kuinka sisko askartelee lapsille leikkionkia. Jokaiselle oma.
Viileä tuuli käy ja joudun kiskomaan kaulahuivia tiukemmin ympärilleni.
Tuuli tuo jostain nenääni pistävän nokkosen tuoksun.
Mäkäräiset ja hyttyset etsivät pistokohtaa ja pakottavat meidät huitomaan kasvojamme säännöllisesti.
Lapset keräävät kukkia, ilma täyttyy hennosta tihkusateesta.
Linnut ovat hiljaa. Luonto on hiljaa.

Lammessa hyppää kala.
Vesirenkaat toistuvat lammen pinnassa hiljaa, suurentuen jokaisella kierroksella.
Hengitän kosteaa ilmaa, katselen viittä lasta ja siskoani.
Olo on kevyt. Olo on neutraali.

Lapsuus.
Muistot.
Ne kaikki asuvat näissä puissa, näissä kivissä. Meidän lapsuutemme, muistot siitä, muistot sisaruudesta, serkuista, rakkaudesta ja elämästä.
Nyt näihin puihin, heiniin, kiviin muuttavat asumaan myös meidän lastemme lapsuuden muistot. Heidän naurunsa tarttuu vanhan koulutalon seinälankkuihin, heidän riemunkiljahduksensa jäävät asumaan puiden kuorien alle, heidän tuuleen kuiskatut salaisuutensa toistuvat heinien hiljaisessa huminassa kesäöissä.

Tämä paikka on rikkaus. Tämä vanhempieni luoma utopia.
Paikka jossa uni tulee kuin varkain, jossa elämä saa oikean perspektiivin.
Paikka jonka mullasta kasvaa kasveja joita ei näillä vyöhykkeillä pitäisi kasvaa.
Paikka, joka toistuu niin monen ihmisen muistoissa.

Katselen lapsiani ja hymyilen, loma. Sen he saavat. Loman ilman äitiä ja isää. Kolme päivää. Parasta seuraa, parhaassa paikassa maan päällä.
Ja minä ja Puoliso, me voimme nukkua kolme yötä keskeytyksettä, juoda aamuteemme kuumana ja nauttia hiljaisuudesta.

Annetaan toisillemme tilaa, me aikuiset lapsille, lapset meille.
Annetaan lastemme ottaa etäisyyttä meihin, luoda omat muistonsa, ilman meitä.

Hekin tarvitsevat niitä, omia salaisuuksia, omia lapsuuden taikojaan.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com